nukkumatti

rakS, raKS, rAKS, RAKS..

Pyörii painokkaasti

rattaan pakana.

Minä putoan 

turvanani lakana

viisarin raskaiden 

askelien mukana.

Pian olen kaukana kaukana

valvemaailman takana.



Yhä syvemmälle leijun.

Kunnes tapaan suloisen Meijun,

ihka oikean opaskeijun.



Hänen neuvoillaan löydän

kuusikosta

höpöjä 

puhuvan tatin,

riippumatosta 

”Isännän koulutuksen aabeeceetä” 

lukevan katin

ja viimein 

ison tammen kupeesta 

Nukkumatin.



Siinä hän asettelee jonoiksi,

jotkut kai kutsuisi niitä pilviksi

        siis sadut unohtaneet

        ja leikit kadottaneet

   laivoja,

   hevosia,

   autoja,

   perhosia...

matkaajille valmiiksi.



Iloisena ja työteliäänä, vaikka -

vieressä on lampaiden korkeushyppypaikka

        katsomokin ihan upouusi

ja kirkuvat punatekstit: maito, kaakao ja tsaikka

        makuja kuumia kuusikymmentäkuusi

sekä politiikkaa luennoiva proffa vai olisko maikka

        sisäänheittäjänä kaveri joka hurjana huusi.



Minä vielä lapsenmielinen

ja joidenkin mielestä ”liian onnellinen”

jo tutuksi tulleeseen paikkaan siirryn

ja Nukkumatin silmiin piirryn.



Niin, eihän minulla ole koskaan ollut syytä

häntä ja tekojansa väheksyä

ja miksi jotkut välttelee Nukkumattia kuin kyytä

eivätkä voi vain hyväksyä.





Hyväksyttyäni hänet

minulle tuli tutuiksi leppeät unimatkat

         samoin hyvin levätyt yöt

         sekä hoidetut päivätyöt.

ja painajaisilleni hän on antanut aina hatkat

         samoin vaakapirueteille öissä

         sekä tapaturmille töissä.



Ai niin.. Tämä pitää vielä ehdottomasti sanoa:

Unta Nukkumatilta ei ole ikinä tarvinnut anoa.