Jos en säännöllisesti kirjoita,
päästäni tulee painekattila
kraatteristaan mietteitä syöksevä
sanasinko.
Kompastelen tielleni putoaviin ajatuksiin,
ne kimpoilevat suljetun tilan seinistä,
tökkivät kiusallaan kylkeen juuri unesta
kiinni saanutta.
Alkavat lopulta järjestäytyä väsyneen
mielessä päättömiksi epätotuuksiksi.
Jos harhautuu uskomaan niitä,
ei kohta tunnista enää edes itseään.
Se vasta jos mikä,
on pelottavaa.
Ne ovat kurittomia pikkulapsia,
kaipaavat huomiota ja rajoja, minua
näyttämään kullekin paikkansa.
Janoavat yhteenkuuluvuutta ja arvostusta,
niin kuin me kaikki.
Siksi sekasorron jälkeisessä seesteisyydessä
en voi olla miettimättä, kuinka paljossa
maailman mielettömyyksistä
on taustalla purkautumattomien
sanojen paino.
Ja kuinka yksinkertaista
kaikki lopulta on.
Olisi.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut