Hello

Olen vuosia miettinyt
miten palata
 
edelleen pitäisin
pintani taipumatta
 
ja silti
koko asia
tuntuu hiipivän hiljalleen
voimakkaammin
kohti muistiani
 
kuin saalistaja,
joka yrittää
poistaa suojamuurin
päästääkseen kiinni
himoamaansa sisältöön
 
ja se matka
kestää aina
niin kauan
 
ajatusten kierrellessä
liikaa muistoissaan
joita ei ole koskaan ehkä tapahtunutkaan
 
-
 
miten voisin kuoria
nämä kuluneet vuodet
 
tässäkö on se
viattomuuteni käsitys
 
kaiken ajaa taas
käsitteensä voimallaan,
sekoittaen tunteeni
 
mitä minun sisälläni
oikeastaan tapahtuu
 
tuntui kuin
jokainen kohtaamani
tarina haluaisi kertoa
samaan aikaan
 
rakentaen aukkoja
jokaiseen yksityiskohtaa
menneen ajan rosvota
paloja niistä muistoista
 
-
 
näetkö miten ikkuna
luukkuni ovat kiinni
ja silti
 
joku kantaa tyhjiä
kuoria,
tunteetonta pantomiimia
 
rakkaita sieluni aarteita
sylissään
 
olen jo monet kerrat
itkenyt ja
luovuttanut nämä
ajatusten ruumiit lepoonsa
 
jokaisen menneen muistikuvan
ja siihen liittyvän
tulevaisuuden fantasiani
haudaten
 
ja nyt taas
 
joku lukee sen tarinoita,
yrittää sisustaa aavelaivaa
kohdatakseen
sielunsa hengen
 
epätoivoiset ja
syyllisyydentuntoiset ajatukset
jota ihmismieli voi kopassaan kantaa
 
-
 
jokainen iloinen
valoisa tapaaminen
alkoi muuttaa ympäröivää maisemaa,

tunteitamme
 
hienovaraisuudellamme
keksimme verukkeita ja
selityksiä
poissaolevuudellemme
 
valomme häipyi hämärään,
varjojen muodostaa
varjoja sielujemme kirkkauteen
 
aivan kuin olisin
jo aiemmin tajunnut
kasvattavani erämaata,
kasvattanut
iloisen tulevaisuuteni sukupuuttoon
 
asioita joita en
ymmärtänyt ja
nyt minun pakko
palata niihin
 
minun oltava itselleni jotain
voidakseni olla
maailmalle
 
rakkaudelleni jotain
 
mitä ymmärrän itsessäni
 
-
 
aiemmin en koskaan
osannut myötäillä
minkäänlaisia muotoja
 
vaan syöksyin aina
suoraan sisään,
piehtaroiden
heittelehtivyydessä
aikaa vastaan
 
kaikki tuntui aina
jäävän kesken,
en ymmärtänyt
 
että me olemme se
kirjoitus,
tarinan syy, joka
kertoo ja tekee
työnsä koskettaen
jokaista hetkeä
 
tietämättömyyttä
tehdäkseen tietonsa
siirtääkseen toisillemme
tuulen kuiskauksien voimalla
 
jotta me kuulisimme,
ymmärtäisimme tekojemme
merkityksen,
ettemme koskaan kaataisi sitä
puuta, jota ruokimme
tai rakastamme
 
ettemme synnyttäisi haamua,
joka vainoaa sielujemme
syvyyttä kuolemaamme asti
 
-
 
olenkohan ollut
jo montakin minuuttia hengittämättä,
sitä samaa avaruuden ilmattomuutta,
joka muumioi meidän kehomme
 
omantunnon tuskani
tapaa syyttää minua
tunkeilijaksi
 
ja samalla hetkellä
jostain kaukaa
korviin kuuluu
Lionelin
kaunis Hello
 
iskien tajuntani
ruostuneen saranan tavoin
irti sidoksistaan
 
toivoen pystyväni
tuntemaan jotain,
murtumaan tai
itkemään tuskani
 
kaiken kuulumattoman
elämästäni
 
kaiken sen kuilun,
jonka yli ei
ylpeyteni pystynyt rakentamaan
yhtään siltaa
 
ja miksi tämä ulkopuolisuus
kietoo viittaansa,
miksi uskoni kohde
ei auta heikkoa palvelijaansa
 
miksei se anna
ymmärrykseni hyväksyä,
että jokainen
valitsee polkunsa
 
lunastaa oman toivonsa
oman lupauksensa
pienen höyhenen tavoin
 
ollessaan onnekas
voidessaan pitää
liekkinsä valonaan
 
hennon hengityksensä
ajan turhuuksien
ympäröimänä
 
-
 
alitajunnan tietoisuus
asuu sielussani,
ja nyt nousuveden aikaan
se koskettelee jokaista
soluani
 
kaikessa on liikaa jotain
 
nautintoa, tuskaa ja inhoa
 
olin jo portaiden
ylätasanteella
 
tunsin vanhojen pintojen
toivottavan tulijan
tervetulleeksi
 
tai miten peili
heijastaa menneen,
aaveita,
jotka eivät
olleet pahansuopaisia
 
niiden täytyy olla
osana tätä,
kuulua ajan
leijailevaan suhinaan
 
osana tätä
vanhan naisen
epätasaista hengitystä,
joka tuntuu olevan
kuihtunut kärsimyksiinsä,
mutta kuitenkin
niin kaukana
ulottumattomissani
 
-
 
hetken jo luulin kuulleeni
kikatusta viereisestä
huoneesta
 
tulipa vastaan
se vahva parfyymi,
sen vahvistimilla
tapetoimani huone
 
ne kaiverrukset
siinä seinässä,
ne kuvat jossa
istuimme alasti
odottaen ihmeitä
 
kikatimme toistemme
erilaisuutta,
sitä hetkeä
kun loputon jumalan palvelus
siunasi hetkemme
 
emme ymmärtäneet
miksi seksi olisi syntiä
 
miksi se ihmisessä
asuva härnääjä osaa
koskettaa kohtaa,
joka vastaa nautinnollisuuteen
 
se pehko,
jolla ei koskaan
ollut nimeä tai
sen olemassaolosta ei
kukaan tiennyt
 
miten jokainen kosketus
ennen ei merkinnyt
mitään ja
nyt uudelleen seksuaalisuuteen
kirjoitettuna
jokainen hipaisu
kasvoi suurempaan
haluttavuuteen
 
ja nyt se avautui
ja puhui minulle
 
riisuessamme itsemme
näykkiessämme nuoruuteen
kasvaneen nälkämme
 
en voi koskaan unohtaa
miten silmäsi katsoivat,
rintasi kaari pakotti
kaiken tapahtumaan
 
istumaan hajareisin
kunnes huutamaton huuto
kiiri ja peitti
yön syleilyynsä
 
-
 
aloin kaihtamaan
pääni hoitoa,
aivojeni kalvot
eivät kaivaneet yhtään
uutta teesiä
 
halusin hoitaa haluni
voimaa,
nisää, joka
ruokkii ruumiini
 
jokaista poimua,
jokaista laskosta,
jonka ruumiisi peittää
ja haluaa löytäväni
 
haluaa askeleeni
astuvan yli kynnyksen,
josta paluu on
mahdoton
 
mahdottomuus,
joka elää
kasvaa ruumiini
toisella puolen
 
ihme, jollaisia
tiesin syntyneen
sanasta
 
ja nyt tekojeni seuraukset
merkitsivät sitä
samaa pyhää
rakkautta
 
samaa liekkiä,
joka loistaa saadessani sen
ajatukseeni,
sieluni mieleen tai
hajareisin ruumiiseeni
 
hiestä liukas ruumis kiinni
elämässä ja sanan ikuisuus
erottamattomina toisistamme
 
kärpänen, joka ei osaa vastustaa valonsa kirkkautta
vaan astuu perkeleellisen erektionsa
sen sijaan, että repisi paholaisen sisuksistaan
 
säästäisi kaiken ollakseen täydellinen

sielunsa kaltainen
 
-
 
palasin takaisin
siihen taloon
vuosien takaisiin
tunteisiin,
ei lupaa haasteisiin
 
ei seikkailuun ja
kuinka se työnsi minut
sisuksistaan
 
oliko kaikki elänyt
aikansa yli,
vai oliko tunne talossa
minussa vai autiudessa
 
sen valta on musertava,
ottaessani kaiken menneen
harteilleni
 
mutta silti sen
kertomassa tarinassa
on jotain kaunista
 
jotain salaperäistä,
jonka tietoisuus
nukutti meidät
iltaisin uneen
joka oli muutakin
kuin pelkkä kunniallisuus
käännellessään niitä
ajatuksia ja mahdollisuuksia,
 
jotka jäivät
tulevaisuuden rajoihin
 
ennustuksen petoihin
joita kukaan ei saisi löytää
ja koskettaa
 
-
 
mikä on oikein
mikä väärin
 
sallittu ja kielletty
ovat aina painineet kanssani
 
muistan kuin olin
haaksirikkoutunut
tuntemattoman äärelle
 
rauhallisen pintasilauksen
alla riehui
elämäni kiirastuli
 
ilmestyskirjaani oli
ilmestynyt
yhden ja tuhannen yön
kiiltokuvia
 
mutta ne käärmeet
eivät sihisseet,
polttaneet myrkkyään
syntisen sielun
uskottomuudessa
 
vaan ne hymyilivät,
yksikään ei kieltäytynyt
hylännyt vääräuskoista
fariseusta
 
pelkäsin kuollakseni
kuolevani jokaisen
kauniin kehon käsittelyssä,
kuolevani autuuden hymy huulillani
 
mutta ei minuun
mikään henki iskenyt,
kynnet vain raapivat lihaani
 
omistautumiseni musiikille
sai ruumiini käsittämään
maailman olevan täynnä
vastuuntuntoisia
 
ettei tie, totuus ja elämä
tarkoita pelkästään
itsensä kieltämistä
 
elämän kulkua ohi
niiden anteliaiden
rintojen tai suun
tapaa käsitellä
pyhäksi luulemaani ruumista
 
-
 
kuolema osaa
joskus tulla
hitaasti, tiedostamatta
 
se tuoksuu jo
seuraavien tuntien
sieraimissa
 
ja silti en tunne
ahdistuneisuutta tai
pelkoa
 
se on kuin
se kielletyn aukon
kalvo, jota
suojelemme viimeiseen asti
rakkaimmallemme
 
ja sitten kun se
vieritetään
suultaan
 
tunnetkin miten
jokainen halu haluaisi
vapautua,
tuntea toiveensa saavansa täyttymyksensä
 
mutta tapahtuiko mitään,
aivan kuin joku olisikin
ollut rosvo
 
ehtimättä edes kiihottua,
nousematta siivilleen
se oli jo ohi
 
olikohan joku valehdellut
 
syyttäisinkö jopa jumalaa,
ei
ihminen on vain pettänyt
itsensä
 
-
 
nyt sen viimeisen portin
ääressä on se sama kuiskaus,
miten ne silkkihanskat
voivatkin muuttua
karkeaan rukkaseen
 
olinhan ylittänyt sen rajan
kulkenut pitkän matkan,
jota nyt historiaksikin kutsutaan
 
ja katsoin kuinka hengitys siinä sängyllä lähelläni hidastuu
 
ymmärtäessäni miten jokainen
onkin itsensä tuomari
 
kulkiessaan omia polkujaan,
pitäessään ihmistä, raamattua
tai elämää pelastusrenkaanaan
 
kaikki luulevat tekevänsä sen puhtaasta rakkaudesta
 
ja silti olen iloinen puolestasi,
rukoilen voimaa, että olet rakkautesi näköinen
saat sen mihin olet aina uskonut
 
-
 
itkiessäni huomaan ettei tässä
hetkessä ole todellisuutta,
miettiessäni menneisyyttä
 
aikajanojeni merkityksiä
 
ja mitä siinä hitaassa hengityksessä
kuulenkaan
 
siinä on sinun elämäsi
 
talon varjoista huomaan,
että tähdet alkavat hiipua,
aurinko teki nousuaan
kellertävään mielihyvään
 
meren kohinasta tietää
tuulien saapuvan
 
sinun on nyt hyvä mennä,
kiitos kaikesta ja anteeksi
 
rakkaudella sinun