Kello näyttää 4:30.
Sinä heräsit jo tunti sitten nälkääsi huutaen, ja nukahdit syliini kymmenessä minuutissa tyytyen jälleen kerran intensiiviseen tutin imeskelyyn. Tuttipullon huitaisit kädelläsi niin kauas kuin vain sait.
Jämähdin siihen sohvalle sinä sylissäni tutkimaan tuntojani.
Epätoivo pyrkii rintakehästä kohti kurkkua, mutta en päästä sitä perille asti.
Sinä keskityt tuttiisi, osaat kyllä imeä.
Ja rauhalliseen uneesi.
Sinulla on kaikki hyvin.
Kello neljän kolmenkymmenen aika valuu yhtä hitaasti kuin maito letkusta sinun pieneen mahaasi.
Minä keskityn odottamiseen.
Että mieleni hiljentyisi.
Ehkä mantrani : " kaikki on nyt hyvin" ei vain toimi. Ehkä pitää keksiä uusi ja parempi.
Nykyään en jaksa keksiä mitään.
En saa rakennettua sitä positiivista tulevaisuuden kuvaa.
Sitä, jossa me elämme tavallista perhearkea.
En osaa keksiä sitä, koska en näe sinne, enkä edes tiedä miltä se näyttää.
Aika on valunut puoli kuuteen. Mieli on pyörittänyt kelansa ympäri. Useaan otteeseen.
Tämä sohva.
Muistan, että ennen sinua se oli eri paikka.
Silloin, kun olit mahassani, makasin usein lempiviltin alla pää käsinojaa vasten haaveilemassa sinusta. Silloinkin tuo sohva oli turvapaikkani, kun pelkäsin, että sinulla ei ole kaikki kunnossa, ja odottelin testituloksia.
Kun saimme sinut kotiin, syötin sinua sohvalla. Ensin rinnalta ja pullosta, ja lopulta vain pullosta. Siinä me tyytyväisinä istuttiin, sinä minun sylissäni. Sillon, kun sinä osasit, pystyit ja tahdoit.
Vaikka kyllähän letkuakin tarvittiin, mutta toiveikkuus leijaili ilmassa, että pian siitä päästäisiin.
Hetki sitten ystävä imetti lastaan, ja valitti kuinka raskasta se on.
Sanat vihlaisivat kehoani kauttaaltaan.
Voisin vaikka leikkauttaa raajani irti, jos saisin vielä imettää sinua.
Psykologi sanoi, että suru on surtava. Ja samalla on kerrottava mielelle totuus. Etenkin, jos kello näyttää 4: 30.
Totuus on, että kaikki on hyvin.
Psykologi sanoi.
Mieleni on niin kovin epäilevää sorttia. Se uskoo sen hetken, kun näkee sinun valloittavan hymysi ja suloisen suusi höpöttelemässä juttujasi käsien ja jalkojen viuhtoessa vimmatusti edes takaisin.
Itken viiden minuutin automatkan kaupasta sairaalalle.
itken vaunulenkillä omakotitaloalueen sivupoluilla suojassa.
Kello 4:30 suru koteloituu kehoni sisälle, enkä saa itkettyä sitä ulos.
Makuuhuoneesta kuulen isäsi kuorsauksen.
Vierelläni kuulen sinun tuhinan ja epäilemättä kuulen tuon sinulle elintärkeän laitteen tasaisen pesukonemaisen käymisäänen.
Silti surukotelossa on pimeää, hiljaista ja yksinäistä. Siellä olen erillinen elämäni äänistä. Meidät erottaa läpinäkyvä kalvo, joka on tiukasti kiinni.
Kello 5:50 painan pääni väkisin tyynyä vasten sohvalla.
Sohvalla, joka petti minut, kun halusin syöttää lastani.
Yritän väkisin tasata hengitystä ja rentouttaa jännittyneen kehoni.
Kehoni, joka myos petti minut,
ja sinä jouduit tulemaan tänne aivan liian aikaisin.
Suru on surtava,
psykologi sanoi.
Sinä heräsit jo tunti sitten nälkääsi huutaen, ja nukahdit syliini kymmenessä minuutissa tyytyen jälleen kerran intensiiviseen tutin imeskelyyn. Tuttipullon huitaisit kädelläsi niin kauas kuin vain sait.
Jämähdin siihen sohvalle sinä sylissäni tutkimaan tuntojani.
"Päivän viimeinen ateria" päättyi tuttuun tapaan pettymykseen.
Vähän liiankin tuttuun.
Epätoivo pyrkii rintakehästä kohti kurkkua, mutta en päästä sitä perille asti.
Sinä keskityt tuttiisi, osaat kyllä imeä.
Ja rauhalliseen uneesi.
Sinulla on kaikki hyvin.
Kello neljän kolmenkymmenen aika valuu yhtä hitaasti kuin maito letkusta sinun pieneen mahaasi.
Minä keskityn odottamiseen.
Että mieleni hiljentyisi.
Ehkä mantrani : " kaikki on nyt hyvin" ei vain toimi. Ehkä pitää keksiä uusi ja parempi.
Nykyään en jaksa keksiä mitään.
En saa rakennettua sitä positiivista tulevaisuuden kuvaa.
Sitä, jossa me elämme tavallista perhearkea.
En osaa keksiä sitä, koska en näe sinne, enkä edes tiedä miltä se näyttää.
Aika on valunut puoli kuuteen. Mieli on pyörittänyt kelansa ympäri. Useaan otteeseen.
Tämä sohva.
Muistan, että ennen sinua se oli eri paikka.
Silloin, kun olit mahassani, makasin usein lempiviltin alla pää käsinojaa vasten haaveilemassa sinusta. Silloinkin tuo sohva oli turvapaikkani, kun pelkäsin, että sinulla ei ole kaikki kunnossa, ja odottelin testituloksia.
Kun saimme sinut kotiin, syötin sinua sohvalla. Ensin rinnalta ja pullosta, ja lopulta vain pullosta. Siinä me tyytyväisinä istuttiin, sinä minun sylissäni. Sillon, kun sinä osasit, pystyit ja tahdoit.
Vaikka kyllähän letkuakin tarvittiin, mutta toiveikkuus leijaili ilmassa, että pian siitä päästäisiin.
Hetki sitten ystävä imetti lastaan, ja valitti kuinka raskasta se on.
Sanat vihlaisivat kehoani kauttaaltaan.
Voisin vaikka leikkauttaa raajani irti, jos saisin vielä imettää sinua.
Psykologi sanoi, että suru on surtava. Ja samalla on kerrottava mielelle totuus. Etenkin, jos kello näyttää 4: 30.
Totuus on, että kaikki on hyvin.
Psykologi sanoi.
Mieleni on niin kovin epäilevää sorttia. Se uskoo sen hetken, kun näkee sinun valloittavan hymysi ja suloisen suusi höpöttelemässä juttujasi käsien ja jalkojen viuhtoessa vimmatusti edes takaisin.
Itken viiden minuutin automatkan kaupasta sairaalalle.
itken vaunulenkillä omakotitaloalueen sivupoluilla suojassa.
Kello 4:30 suru koteloituu kehoni sisälle, enkä saa itkettyä sitä ulos.
Makuuhuoneesta kuulen isäsi kuorsauksen.
Vierelläni kuulen sinun tuhinan ja epäilemättä kuulen tuon sinulle elintärkeän laitteen tasaisen pesukonemaisen käymisäänen.
Silti surukotelossa on pimeää, hiljaista ja yksinäistä. Siellä olen erillinen elämäni äänistä. Meidät erottaa läpinäkyvä kalvo, joka on tiukasti kiinni.
Kello 5:50 painan pääni väkisin tyynyä vasten sohvalla.
Sohvalla, joka petti minut, kun halusin syöttää lastani.
Yritän väkisin tasata hengitystä ja rentouttaa jännittyneen kehoni.
Kehoni, joka myos petti minut,
ja sinä jouduit tulemaan tänne aivan liian aikaisin.
Suru on surtava,
psykologi sanoi.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit