Se on enää jotenkin hailakka kokemus.
Jotenkin pikakelaen elettiin se läpi.
Vanha pääkoppakin kiittää.
Se kestää taas kivutta
alati vähenevää kirkkautta.
Toisinaan suren hetken,
ettei kroppani kestä enää sitä, mitä mieli rakastaisi.
Solujenhan pitäisi saada kylpeä siinä keltaisessa lämpömeressä.
Jostain syystä minun sisälläni rauhoittuu,
kun karaistaan.
Niin kuin aamukaste autonlasissa,
jonka sipaisen syrjään paljain kohmelosormin kuin
risaiset pyyhkijät jättäen jälkeensä entistä kehnomman näkymän.
Mutta minäni herää karaistuksesta.
Laaksossa on vielä tyyneys.
Ainaisia hitaita aamuja.
Vähän turhankin hitaita siihen nähden, että aamun rutiinit pakollisine toimituksineen olisi pitänyt jo juosta. Homma olla maalissa.
Villeissä sinkkuihmisen fantasioissani äiti- minä oli jo onnistuneesti vierottanut itsensä torkuttamisesta ja olisi joka aamu ylhäällä pirteänä peipposena ottaen oman puolituntisen ennen muun pesueen herättämistä. Silti ehtien saattaa kaikki kellon lyömälle hymyään hyydyttämättä.
Good morning sunshines.
Mutta jos tuolla nurkassa olisi uuni ja ikuinen tuli,
ja jääkaappi pullottelisi mamman hillopurkeista.
Eilen äiti oli muumipappa, tänään itse seikkailija.
Muikkuselle kuiva vaippa ylle, niin voi taas jatkaa vonkaleiden naaraamista keittiöharjalla sohvan alta.
Rakennetaan sohvatyynyistä tyytyväisten talo, niin korkea kuin saadaan,
taiotaan tikapuut, vaikka vessapaperinhylsyistä.
Laaksossa tyyneys.
Viltin alla
Turvassa.
Siltä pahalta, joka kaikki tapahtuu
tuolla yksinäisten vuorten tuolla puolen.
Minulla on tapana avata ikkuna illalla ja nuuhkaista raikasta viileää ilmaa ennen kuin käyn maate.
Joskus tuuli kuljettaa korkealle ikkunalaudalle vaimean kaukaisen kirkaisun.
Kaappaan sinutkin tiukasti tänne sisälle vihreään telttaan,
pieni muumipeikkosein.
Katsotaan vielä perään toinen jakso.
Vaikka olenkin seisauttanut seinäkelloni viisarit, ja odottelen alati ikkunan luona ensipyryn saapumista,
Soitathan minulle vielä joskus,
edes puolivahingossa.
Pyydät lenkille,
Kaljalle.
Nykäiset hihasta lähikaupassa ystävällismieliset mitä kuuluut.
Vaikka vain polttavasta halustasi kertoa minulle kaikki kesän seikkailusi maailman äärillä.
Minä yritän muistaa hymyillä, ja vuoroin nyökytellä sekä kohotella kulmiani.
Vaikka minun suurimmat seikkailuni mahtuvat puron tälle puolen.
Ja haaveeni ovat pehmoisia kuin untuvalumi
hattaran punaisen pilven alla.
Jotenkin pikakelaen elettiin se läpi.
Vanha pääkoppakin kiittää.
Se kestää taas kivutta
alati vähenevää kirkkautta.
Toisinaan suren hetken,
ettei kroppani kestä enää sitä, mitä mieli rakastaisi.
Solujenhan pitäisi saada kylpeä siinä keltaisessa lämpömeressä.
Jostain syystä minun sisälläni rauhoittuu,
kun karaistaan.
Niin kuin aamukaste autonlasissa,
jonka sipaisen syrjään paljain kohmelosormin kuin
risaiset pyyhkijät jättäen jälkeensä entistä kehnomman näkymän.
Mutta minäni herää karaistuksesta.
Laaksossa on vielä tyyneys.
Ainaisia hitaita aamuja.
Vähän turhankin hitaita siihen nähden, että aamun rutiinit pakollisine toimituksineen olisi pitänyt jo juosta. Homma olla maalissa.
Villeissä sinkkuihmisen fantasioissani äiti- minä oli jo onnistuneesti vierottanut itsensä torkuttamisesta ja olisi joka aamu ylhäällä pirteänä peipposena ottaen oman puolituntisen ennen muun pesueen herättämistä. Silti ehtien saattaa kaikki kellon lyömälle hymyään hyydyttämättä.
Good morning sunshines.
Mutta jos tuolla nurkassa olisi uuni ja ikuinen tuli,
ja jääkaappi pullottelisi mamman hillopurkeista.
Eilen äiti oli muumipappa, tänään itse seikkailija.
Muikkuselle kuiva vaippa ylle, niin voi taas jatkaa vonkaleiden naaraamista keittiöharjalla sohvan alta.
Rakennetaan sohvatyynyistä tyytyväisten talo, niin korkea kuin saadaan,
taiotaan tikapuut, vaikka vessapaperinhylsyistä.
Laaksossa tyyneys.
Viltin alla
Turvassa.
Siltä pahalta, joka kaikki tapahtuu
tuolla yksinäisten vuorten tuolla puolen.
Minulla on tapana avata ikkuna illalla ja nuuhkaista raikasta viileää ilmaa ennen kuin käyn maate.
Joskus tuuli kuljettaa korkealle ikkunalaudalle vaimean kaukaisen kirkaisun.
Kaappaan sinutkin tiukasti tänne sisälle vihreään telttaan,
pieni muumipeikkosein.
Katsotaan vielä perään toinen jakso.
Vaikka olenkin seisauttanut seinäkelloni viisarit, ja odottelen alati ikkunan luona ensipyryn saapumista,
Soitathan minulle vielä joskus,
edes puolivahingossa.
Pyydät lenkille,
Kaljalle.
Nykäiset hihasta lähikaupassa ystävällismieliset mitä kuuluut.
Vaikka vain polttavasta halustasi kertoa minulle kaikki kesän seikkailusi maailman äärillä.
Minä yritän muistaa hymyillä, ja vuoroin nyökytellä sekä kohotella kulmiani.
Vaikka minun suurimmat seikkailuni mahtuvat puron tälle puolen.
Ja haaveeni ovat pehmoisia kuin untuvalumi
hattaran punaisen pilven alla.
Selite:
https://youtu.be/QtwpBE6fNxc?feature=shared
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
"Turvassa.
Siltä pahalta, joka kaikki tapahtuu
tuolla yksinäisten vuorten tuolla puolen."
Sitä turvaa tässä maailmanajassa tarvitaan ja kaivataan. Tällaiset runot ovat eskapismia parhaimmillaan. Kiitos.