Lähes mykkä
Lukuun ottamatta syljen ympäröivien huulten raosta väkisin pakenevia mutinoita.
"EI", tulee ponnekkaasti, pään ravistelun tehostamana.
Lasisilmät löytävät hetkeksi jostain liekin viestilleen.
Tahtomisen mestarin.
Passiivisen kehon uumenissa liekki on kovin levoton,
jälleen juoksu käytävän päästä päähän, pysähtyy umpinaiseen seinään.
Ja joku hoitajaksi kutsuttu koputtaa kahdesti oveen ennen avaamista.
Tuolin kumarassa istuu kovin jähmeä nukke keskellä huonetta.
Liekki pakenee aina ensin varpaista ja jalkateristä.
Vaikka luulisi painovoiman ajavan juuri sinne.
Ajan armoton sivellin värittää kylmenneet jäsenet violettiin.
Eikä nukke välitä,
ei enää.
Ei rasvailla mielensä rattaita, jonka pienet pyörät putoilevat pois junan kyydistä yksitellen,
ruosteen vaurioittamina, kukin aikanaan.
Aika on karu kumppani. Se ei jaa sääliä, ei paijaile poskea, ei hiero kylmän kangistamia raajoja.
Aika on vain todistaja. Se viimeinen ja ainoa silminnäkijä, kun vuodet alkavat valua taaksepäin kohti alkua,
Ja kaiken loppumista.
Viimeisen kuvan ikuistaja,
Kipinästä, joka ei jaksanut liekiksi.
Mutta nukke ei enää välitä.
Sillä on hän on viimeisen pyorän selässä,
matkallaan liekkinsä kotiin.
Kun tässä valtavassa talossa kaikki seinät ovat palaneet tunnistamattomiin.
Kaikki kuvien kasvot ovat sankan noen peitossa.
Nukke pidättää hengitystään, kun kasvoton monsteri ilakoi ja huutaa hänen nimeään, kunnes häviää suljetun oven taakse.
Päivät kuluvat, vaikka todistajaa ei voi nähdä,
liekki vain menettää otettaan
ihmisestä.
Jähmeä nukke kääntää vaivoin tuolia 180 astetta,
mutta maailma ympärillä käy vain kylmemmäksi
ja tunne siitä, ettei kuulu tänne.
Ole koskaan kuulunutkaan.
Eniten hän kaipaa isää. Vahvaa ja lämmintä syliä.
Pienet sormet vaistomaisesti
tarraavat paidan helmaan.
Ja navetan tuoksua.
Lukuun ottamatta syljen ympäröivien huulten raosta väkisin pakenevia mutinoita.
"EI", tulee ponnekkaasti, pään ravistelun tehostamana.
Lasisilmät löytävät hetkeksi jostain liekin viestilleen.
Tahtomisen mestarin.
Passiivisen kehon uumenissa liekki on kovin levoton,
jälleen juoksu käytävän päästä päähän, pysähtyy umpinaiseen seinään.
Ja joku hoitajaksi kutsuttu koputtaa kahdesti oveen ennen avaamista.
Tuolin kumarassa istuu kovin jähmeä nukke keskellä huonetta.
Liekki pakenee aina ensin varpaista ja jalkateristä.
Vaikka luulisi painovoiman ajavan juuri sinne.
Ajan armoton sivellin värittää kylmenneet jäsenet violettiin.
Eikä nukke välitä,
ei enää.
Ei rasvailla mielensä rattaita, jonka pienet pyörät putoilevat pois junan kyydistä yksitellen,
ruosteen vaurioittamina, kukin aikanaan.
Aika on karu kumppani. Se ei jaa sääliä, ei paijaile poskea, ei hiero kylmän kangistamia raajoja.
Aika on vain todistaja. Se viimeinen ja ainoa silminnäkijä, kun vuodet alkavat valua taaksepäin kohti alkua,
Ja kaiken loppumista.
Viimeisen kuvan ikuistaja,
Kipinästä, joka ei jaksanut liekiksi.
Mutta nukke ei enää välitä.
Sillä on hän on viimeisen pyorän selässä,
matkallaan liekkinsä kotiin.
Kun tässä valtavassa talossa kaikki seinät ovat palaneet tunnistamattomiin.
Kaikki kuvien kasvot ovat sankan noen peitossa.
Nukke pidättää hengitystään, kun kasvoton monsteri ilakoi ja huutaa hänen nimeään, kunnes häviää suljetun oven taakse.
Päivät kuluvat, vaikka todistajaa ei voi nähdä,
liekki vain menettää otettaan
ihmisestä.
Jähmeä nukke kääntää vaivoin tuolia 180 astetta,
mutta maailma ympärillä käy vain kylmemmäksi
ja tunne siitä, ettei kuulu tänne.
Ole koskaan kuulunutkaan.
Eniten hän kaipaa isää. Vahvaa ja lämmintä syliä.
Pienet sormet vaistomaisesti
tarraavat paidan helmaan.
Ja navetan tuoksua.
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=cdPMaMxL0xM
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit