Luopio

Näin unta, että olin kuollut 
enkä päässyt jatkamaan matkaa,
ja maailma oli kuin uni, 
josta etsitään tietä ulos.
Herätessäni en ollut varma mistään, liikuin
tottumusten ja ”mitä jos” –tuntemusten mukana.
Olen aina ajatellut, 
että jos vain näen asioilla varjoja,
niiden täytyy olla todellisia.
Varsinkin puut ovat oivia indikaattoreita,
niiden varjot ovat niin hämmentävän hienoja,
ettei sellaista todellisuutta voisi 
koskaan olla unissani.
Tänään on kuitenkin niin pilvinen päivä,
että aivan kaikki on jo varjossa.
Ainoa mikä siis erottaa minut unestani, on sänkyni.
Siihen minä muistan menneeni 
ja siitä aamulla taas nousin,
joten yöllisten oli pakko olla unta.
Sänky, todellisuuteni rajavartija.
Mutta tunne jatkuu.
Tunne on katkeamaton todellisuus.
Aito tunne unessa, aito hereillä, 
ja aivan samoin tunnen edelleen.
Olen maailmassa, josta yritän herätä, 
nousta pois. Ja niin jatkan, ymmärtämättä 
täysin mikä oli alun perin pohjalla,
mikä todellisuus. Kuin vanha vitsi, 
josta ei muista enää mitään muuta,
kuin että se oli hauska.