Eihän
minun enää tarvitse
eihän?
Sen helvetin
läpi jo kerran
luulin kulkeeni,
rikki repien
minut
ulkoa
sisältä.
Aina
vaan uudelleen putosin
rotkoon jossa
en voittanut
peilejä
kaloreita
kiloja
grammoja
niitä oli aina liikaa
vatsalihasliikkeitä
jumppatunteja
juostuja kilometrejä
oli aina liian vähän.
Ruokaa
oli lautasella
aina liian paljon.
Sillä ei koskaan
ollut väliä mihin
minä
katosin.
Vajosin
syvälle mustaan
sumuun sukelsin
kukaan ei
äänetöntä
avunpyyntöä kuullut.
Luut olivat aina liian kaukana
mikään ei riittänyt
kuukaudet sairaalassa vain pahaa teki.
Pieni olento
monen peiton alla
sotki ruuat
valehteli
pieneni
lapseksi
jälleen kuihtui.
Mutta ei koskaan tarpeksi.
Ruokaa oli aina lautasella liikaa.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Koskettava runo,
hyvin kerrot siitä kuinka
mikään ei koskaan riitä.
Pidän (:
tää on niin koskettava, miten sinulla muuten menee, herättää miettimään onko tämä maailma taas aavistuksen todellisempaa?
Mutta tosiaan kaunis ja taiteellinen kuvaus tuosta helvetistä, joka ei kaunista ole nähnytkään.
kursiivit tekee tästä jotenkin tehokkaammman.
Kauniisti kerrottu rankasta aiheesta, anorektikon näkökulmasta. Usein olen kuullut siitä kerrottavan vain jonkun ulkopuolisen sanoin, jonkun, joka on ollut paikalla kun joku muu on sen kokenut.