Kalliolle kukkulalle

Keskellä yötä
aamua kai normaalia rytmiä eläville

Kävelen kotiin
metsän halki oikaisen
korkean mäen päälle kävelen

oksat repivät käsiä
tuo mänty se kasvaa vaan

Viimeksi näitä seutuja
lapsena tallasin
monet leikit tässä metsässä leikittiin,
majat rakennettiin,
tutun kallion koloon suruni itkin.

Vuodet muualle tytön veivät.

Mutta koskaan en unohtanut

mieleen painuivat
puut
kalliot
oikopolut
pulkkamäet

ne uniin piirtyivät.

Ja nyt niitä
aamyön tunteina muistelen
hiljaa mielessäni
tervehdin salaisuuskalliotani

kengät kastuvat, likaantuvat
mutta en jaksa välittää.

Täältä taas
löysin sen jonka kauan sitten kadotin.
Minut.

Ehkä tänne vielä joskus
voi juurtuakin

pienokaiselleni näyttää
ne paikat joissa siskon kanssa leikittiin.

Vanha kallio jaksaa aina kuunnella
männyt jatkavat kasvamistaan
lapsuuden reitit palautuvat mieleen
kun niitä tarpeeksi pitkään tallaa.

Ehkä minunkin sydän
viimein anteeksi antaa

unohtaa riidat äidin ja isän.

Rakennan jotain omaa
kallion koloon
murheeni kerron

ja jaksan taas
hieman paremmin.