Kävelin silloin metsänvarrella yksin.
Savu tuprusi punaisen talon
nokisesta piipusta.
Mäntyjen ja kuusien karhea tuoksu
levisi sieraimistooni.
Tuuli heilutti niiden oksia hellästi,
tippui neulasia.
Istuin talon portaille,
kuuntelin metsän ääniä.
Oli ihanan rauhallista.
Kukaan ei häirinnyt oloani silloin.
Missä lie sinä silloin olitkin
en välittänyt,
vaikka rakastin sinua silloinkin.
Minä vain halusin olla yksikseni.
Silitin talon lahonnutta pintaa,
revin siitä irronneita maalin palasia.
Rauhallisuuden tunne,
se kauniin kihelmöivä tunne
palasi elimistööni.
Nautin siitä.
Se tuntui hyvälle.
Aurinko alkoi laskea vihreiden
ja kauniiden puiden alapuolelle.
Värillinen kuvio muodostui taivaalle.
Se oli oranssinkeltainen.
Oli niin kaunista.
Jäin tuijottamaan sitä hetkeksi.
Istuin kivelle.
Nukahdin melkein siihen hiljaisuuteen.
Siihen minä jäin hetkeksi
yksikseni.
Haluaisin kokea sen vielä joskus
uudelleen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kauniin runosi tunnelma on tyyni ja onnellinen, olet sinut itsesi ja maailman kanssa.
Kaunista kuvailua.
<3
ihana kaunis tunnelma, maisemasi hyväilee sanoillaan, melkein tunnen kuin tunsit, hetkessäsi on niin paljon kaunista hyvää, tämä pysähdys kanssasi tekee lukijalle hyvää, ihanaa rakkautta sisälläsi josta kerrot, ja tämä unettava hiljaisuutesi, kiitos että *raskit jakaa* sen kanssamme