Pieni tyttö
niityllä,
perhonen
toisen korvan lehdellä.
Kädessä auringonkukka,
joka imaisee värinsä hohdon
auringosta,
kirkkaasta auringosta.
Tytön kasvoilla
leveä hymy
kun pitkät heinänkorret
kutittivat haaleita poskipäitä.
Tuuli sai aikaan
heinäkorsien ainaisen tanssin.
Toisessa kädessä
huivi,
punainen,
valkoraidallinen,
jota hän aina kantaa
mukanaan.
Jopa äidin tuudittaessa
hänet uneen,
se on kiedottuna
lempeästi ranteen ympärille.
Aurinko häikäisee
tytön ruskeita silmiä,
se paistaa kuumasti
hänen otsalleen
ja saa aikaan
lempeitä hikipisaroita.
Tuuli saa myös
hänen ruskeat,
kiharat kutrinsa ilmoihin,
ne huojuvat kasvoille.
Niityn raikas tuoksu
virkistää hänen oloaan
ja mieltään.
Luontoon
tämä tyttö
on rakastunut,
luontoon
hänet on
tarkoitettu.
Sinne hän jää
vaeltelemaan
luontoon rakastuneena,
ilman kaipauksia.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Todella hienon hetken olet vanginnut tähän runoosi. Voin nähdä silmieni edessä tyttösen kiharoineen ja tuntea luonnon kauneuden.
Ihana, valloittava runo, kiitos.
:) Parempi tämä "kevyempi" fontti.
Kaunis. Todella.
(...ainut mikä jäi minua häiritsemään on tuo musta, paksunnettu teksti...hempeämpää väriskaalaa olisi voinut olla...)
Todella kaunis runo. Erittäin hyvin kerrottu. Kaiken voi nähdä silmissä niin hyvin on minusta tämä kuvailtu.
Pidin todella paljon tästä.
Herkkä ja kaunis runo tämä