Muistan joskus kuulleeni idean, jonka mukaan ihminen ei ole vapaa ennenkuin ottaa vastuuta myös niistä asioista jotka eivät suoranaisesti häneen/hänelle kuulu. Ajatus oli niin kiehtova että se tarttui mukaan ja on ollut yhä uudestaan mietittäväni. Torsti Lehtisen kirjaa Sanojen Avaruus lukiessani törmäsin sitten Albert Camus’n teoriaan vapaudesta ja itsemurhasta(paino sanalla ’törmäsin’) ja reaktioni oli niin voimakas että siitä oli mahdotonta olla kirjoittamatta. En ole tutustunut Camus’n tuotantoon, ja hänen käsityksensä että ihmisen vapaus juontaa mahdollisuudesta itsemurhaan, sai aluksi sellaisen tunteen aikaan että enpä kyllä lue ensimmäistäkään Camus’n kirjaa. Myöhemmin ajattelin kuitenkin että voisihan se inho olla yhtä hyvin syy juurikin lukea hänen tuotantoaan ja ottaa selvää miten kyseinen teoria sopii hänen muuhun ajatusmaailmaansa.
Mutta miksi sitten en ole samaa mieltä? Syitä on monia, aloitan vaikkapa intuitiosta. Ehkä ensimmäinen ajatus (heti sen ’ei perkele’-ajatuksen jälkeen) oli että eihän niin kaunista sanaa kuin vapaus VOI liittää tappamiseen! Ymmärrän perusidean kyllä: ihminen on tavallaan ruumiinsa vanki, mutta sekin on tietysti subjektiivista, kuka on ja kuka ei, riippuen mielentilasta ja onnellisuudesta. Eikö olisi rakentavampaa itsemurhan hautomisen sijaan vapauttaa itsensä huolistaan ja tutkia maailmaa ja yrittää etsiä ajattelutapa jolla voi suhtautua itseensä ja ongelmiinsa siten että itsemurha jää pois ajatuksista? Ehkä tähän joku haluaa vastata että Camus puhuu teoreettisesti, hän ei tarkoita että ihmisten pitäisi tappaa itsensä saman tien. Itse en kykene näkemään asiaa niin. Jos kyse on teoriasta, jota ei saisi saattaa käytäntöön, mitä hyötyä siitä on? Ehkä Camus kärjistää tahallaan. Ehkäpä teen saman: ihmissuku, luomakunnan kruunu, kaikki tappoivat vapaudenkaipuussaan itsensä. Eläköön vapaus, filosofia ja järki! Ne toivat meidät ensin
pitkälle ja lopuksi liian pitkälle, kuin sopulilauman joka käsittämättömästi ryntää tietyin väliajoin jyrkänteeltä alas kuolemaansa.
Yksi lisäsyy olla eri mieltä juontaa varmaankin kasvatuksestani. En tiedä onko se perinteinen vai ei, mutta se on ollut kristillinen. Minun arvoni eivät välttämättä ole muiden arvoja, mutta jotkin asiat kuuluvat uskosta tai katsomuksesta huolimatta niihin, että ne on sisäistettävä jotta yhteiskunta toimii. Yksi näistä asioista on elämän kunnioitus, jos ei muuten niin ainakin siinä muodossa että ei tapa. Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan yhteiskunta romahtaisi jos 10% tai enemmän sen jäsenistä ryhtyisi rikollisiksi. Mielestäni yhteiskunta on ehkä rappiolla, mutta se ei ole romahtanut, josta taas päättelen että enemmän kuin 90% meistä ei ole rikollisia. Tämä on lohduttava ajatus kaiken pahan ja kurjuuden keskellä, mutta siihen liittyy muutakin. Jos suurin osa ihmisistä ei halua osallistua yhteiskunnan repimiseen, rikoksiin ja anarkiaan, siitä voi vetää johtopäätöksiä. Minkälainen on ihminen? En aio sanoa että hän on hyvä ja pyrkii pysymään kaidalla
polulla vain sen takia, tottakai ihminen tekee sen monesti vain sen takia että ei joutuisi isompiin ongelmiin kuin mitä hänellä jo on. Tilaisuus tekee varkaan, se on totta, tai ainakin osa totuudesta. Mutta osa meistä varmasti uskoo siihen että se kaidalla polulla pysyminen on muutakin kuin sitä että se on pienempi ’paha’ kuin rikokseen ryhtyminen (ja mielestäni itsemurhakin on rikos). Osa meistä oikeasti ajattelee niin että elämä ilman rikoksia on parempaa elämää, koska se on yksinkertaisesti se miten ihmisen kuuluu tai on oikein elää, eikä ajattele asiaa ainakaan tavallisesti sen kummemmin.
Oikea ja väärä... jos mahdollista, vieläkin vaikeammin käsiteltävä aihe kuin vapaus. Siispä en aio siitä tässä yhteydessä paljon sanoa, mutta tämän verran kuitenkin: monesti kuulee sanottavan että ei ole absoluuttista totuutta, oikeaa tai väärää. Tiedän kuulostavani tässä kohdin naiivilta ainakin jonkun mielestä, mutta olen eri mieltä tästäkin asiasta. ’Jos ette ole puolellani, olette minua vastaan’, sanotaan Raamatussa. Harvinaisen yksinkertaista. Tottakai on harmaita ja vähemmän selviä alueita moraalissa, etiikassa ja elämässä ylipäätään, mutta vain koska meillä on harmaa ja miljoona sen sekä muiden outojen värien sävyjä ja sekoituksia, ja sekoituksien sekoituksia, se ei tarkoita että meillä ei enää ole valkoista tai mustaa. Jos jokin asia on väärin,
se on murha tai tässä tapauksessa itsemurha. Toki on tilanteita: vaikkapa WTC-tornien ihmiset jotka hyppäsivät palamisen kuoleman välttääkseen katuun parisataa metriä. Joutuvatko he Helvettiin? Ehkä tähän teologi tai joku muu voisi vastata, ehkä ei. Ehkä Luoja yksin tietää. Kerrankin klisee paikallaan. Aina on poikkeuksia, ja vaikka aina ei olisi vastauksia niihin, se
ei estä sitä etteikö jotain voida sanoa tai tietää, mitä tieto sitten tarkoittaakin tässä maailmassa.
Aiemmin mainitsin jo onnen ja subjektiivisuuden. Niihin liittyen haluan tuoda esiin vielä sen, että on eri asia filosofoida vapaudesta kirjoituspöydän takaa, kuin vaikkapa kalterien takaa tai mielisairaalasta, armeijan riveistä(esim. lapsisotilaat Afrikassa), tai orjuudesta. Ihmiskauppa on todellisuutta vielä nykyäänkin. Ja todellakin, Camus’n teoria kuulostaa möläytykseltä tai ’sammakolta’, kirjoituspöytäteorialta’, enemmän kuin harkitulta ajatukselta. Ihmisellä ja varsinkin kirjailijalla jolle sanominen on tekemistä, vaikka ne kaksi monesti erotetaankin toisistaan, on vastuu sanoistaan ja olisi mielenkiintoista tietää, mitä palautetta Camus on saanut itsemurhateoriastaan. Suomi on itsemurhista surullisen kuuluisa maa ja se on koskettanut omaakin lähipiiriäni. Sieltä tulevat kokemukset vain lisäävät varmuuttani
tässä asiassa - itsemurhaan ei liity mitään hyvää, ei vapautta eikä muutakaan, vain pohjaton suru ja hämmennys ihmisissä jotka läheisensä ovat menettäneet. Sanotaankin että ihmisen kuolema on enemmän muiden kuin kuolevan oma asia. Oletetaan hetkeksi että itsensä tappanut ihminen on vapautunut ja jopa tuntenut vapautuvansa henkensä riistämällä. Ovatko
hänen läheisensäkin vapautuneet vai kenties joutuneet tämän teon myötä psykologiseen vankilaan? Toki oma onni/kurjuus on aina itseä lähinnä ja jokaisessa ihmisessä on väkisin vähän narsistia mukana, mutta saako silti olla niin piittaamaton muita kohtaan että syöksee heidät sellaiseen ahdinkoon että se seuraa heitä lopunikää? Sillä itsemurhalla on todellakin sellaiset
vaikutukset suremaan jääneille yleensä, vaikka tietysti ihmiset ovat erilaisia ja jokainen reagoi omalla tavallaan. Tähän liittyy myöskin alussa mainitsemani vastuun ottaminen: tulee ajatella muitakin kuin vain omaa itseään.
Elämä on lahja ja suuri mysteeri. Ehkä elämää ’ymmärtää’ parhaiten elämällä sen sijaan että filosofoi päänsä puhki. Nietzsche kehoitti kirjassaan ’Also sprach Zarathustra’ miettimään kumpi onkaan oikeastaan onnellisempi, filosofoiva ihminen vai kedolla märehtivä
lehmä. Ironista sinänsä että Nietzsche itse joutui myöhemmin mielisairaalaan...ehkäpä siitäkin jo voi johtaa vastauksia hänen esittämäänsä kysymykseen. Jo hyvin aikaisin lapsuudessa kuulin koulussa että toisen ideaa ei saa tyrmätä noin vain, pitää esittää parannuksia tai parempi idea. Vaikka en ole taaskaan samaa mieltä, (jos ei heti kykenekään esittämään parannusehdotusta, ihmisellä on oikeus olla eri mieltä ja tuoda se julki), esitän silti omat näkemykseni vapaudesta lopuksi, ovatpa ne varmaan osin jo tulleetkin esiin.
Vapaus on minulle moniulotteinen asia, johon liittyy valinta, onni, subjektiivisuus, etiikka/moraali, usko (sanan laajassa/laajimmassa merkityksessä)ja taistelutahto. Miksi taistelutahto? Jos antaa maailmalle yliotteen, se ottaa sen varmasti. Kukaan muu ei aja ihmisen omaa etua ja edistä hänen hyvin-/pahoinvointiaan niin paljon kuin hän itse. Ja vaikka olisikin ’olosuhteiden uhri’ ja joutunut asemaan johon ei ole voinut vaikuttaa, asenteensa voi valita. Ja TÄSSÄ piilee vapauden olemus mielestäni: asenteessa ja valinnassa. Camus jätti teoriansa puolitiehen; ihminen voi toki päästä eroon(en tahallani sano ’vapautua’) maallisesta hahmostaan, mutta jos sen tien valitsee, on heikko, tuhlaaja ja luovuttaja.
Elokuvassa Schindlerin lista Schindler yrittää(ja onnistuu) natsiupseerin manipulointia säästääkseen juutalaisten henkiä ja sanoo suurinpiirtein seuraavasti: ’Hallitset, et vain siksi että sinulla on valta tappaa, vaan myös siksi, että voit armahtaa’. Upseeri suhtautuu huvittuneesti tähän, mutta Schindler onnistuu: henkiä säästyy koska tappaja saa tilaisuuden osoittaa suurpiirteisyytensä ja kykynsä ajatella poikkeavasti, mutta silti ’hienosti’, tavallaan hän saa samanlaisen aseman kuin muinoin Rooman keisarit peukaloidensa kanssa areenalla gladiaattoreiden odottaessa päätöstä. Vain koska voimme riistää henkemme ja olla tietoisia siitä, miksi siihen pitäisi jäädä? Viedään ajatus loppuun asti ja huomataan että voimme olla myös tekemättä niin ja että vapaus löytyy siitä, itsensä armahtamisesta. Elämä loppuu aikanaan ja jokaisella kohtalolla on oma paikkansa ja tarkoituksensa vaikka se tarkoitus jäisikin hämäräksi joksikin aikaa. Ihminen on samalla oma
keisarinsa ja gladiaattorinsa, ihminen on vapaa, koska tietää mahdollisuuden tappaa itsensä, mutta asennoituu terveesti, kääntää peukalonsa ylöspäin ja valitsee elämän.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
