Kangastusten kautta Totuutta kohta

Metafysiikassa yksi keskeisiä käsitteitä on identiteetti. Mikä se on? Tämän lyhyen pohdinnon tarkoituksena on tuoda eräs näkökulma rakkauteen, identiteetin käsitteen avulla selvittää, miksi näen kahden ihmisen välisen absoluuttisen rakkauden absoluuttisena mahdottomuutena. On filosofeja, jotka näkevät objektin ominaisuuksiensa summana ja sitten niitä jotka näkevät että on olemassa jotakin sen lisäksi, esimerkiksi sielu, jonka ympärille nämä ominaisuudet kiinnittyvät. Vaikka minullakin mielipide tästä on, se ei ole pääasia tässä yhteydessä, mutta nuo ominaisuudet jotka liittyvät objektiin, vaikkapa ihmiseen, askarruttavat minua. Näen asian siten, että ihmisessä on ominaisuutensa, ja sitten on hänen ulkopuolelleen jäävä ominaisuuksien joukko, kutsuttakoon sitä vaikkapa maailmaksi. Nämä kaksi ominaisuuksien joukkoa ovat alituisen muutoksen alaisia, siten että ne muuttuvat sisäisesti, sekä suhteessa toisiinsa; mikä on tällä hetkellä ihmisen ominaisuus, voi kohta olla maailman ominaisuus ja luonnollisesti toisinpäin. Tästä seuraa se että ihmisen identiteetti on alati muutoksessa ja absoluuttinen itsetutentemus on mahdotonta. Niinpä on mahdollista nähdä yksilön identiteetin määrittämisessä yhtä tärkeänä vaikkapa Mount Everestin vuori kuin hänen sosiaaliturvatunnuksensa tai se ketkä hänen vanhempansa ovat jne. Varmaankin on totta se että tuo vuori on toissijaisesti tärkeä muihin ’läheisimpiin’ ominaisuuksiin nähden, mutta jos esimerkiksi sattuu että tuo henkilö saa idean mennä Mount Everestiä kiipeämään ja jonkin kiipeilyonnettomuuden seurauksena kuolee sitä yrittäessään, on yhtäkkiä tuon vuoren rooli paljon suurempi hänen identiteettinsä kannalta kuin aiemmin. Toisin sanoen, jos joku asia näyttää nyt epärelevantilta yksilön kannalta, se voi kohta olla yksi keskeisimpiä identiteetin määrittäjiä. Lyhyesti: kaikki liittyy kaikkeen. Yksilön identiteetti on kangastus, jota kohti on silti kuljettava vaikka sitä ei voi saavuttaa. Jos ei tiedä mitä tuntee ja mitä haluaa tai ei halua, mitkä omat arvot ja tavoitteet ovat, on aika hukassa, lienee sanomattakin selvää. Siispä oman itsensä tuntemusta tulee kaikkien syventää, vaikka täydellinen itsetuntemus onkin mahdottomuus.

Miten tämä sitten liittyy alussa mainitsemaani rakkauteen? Näin: Jos joku sanoo nuo kolme maailman kenties tunnetuinta sanaa ’minä rakastan sinua’, se ei voi
koskaan olla absoluuttinen totuus koska lauseen ’minä’ on aina mysteeri. Jos ei tunne koskaan täydellisesti itseään, ei voi koskaan täydellisesti toista rakastaa. Olenko sitten sitä mieltä että rakkaus on huono ja turha asia? En, en todellakaan. Se on hyödyllinen kangastus, jonka avulla ihminen peilaa itseään ja syventää itsetuntemustaan ja lieventää yksinäisyyttä vaikka se ei koskaan poistukaan. Jaettu yksinäisyys ei ole sama kuin poistettu yksinäisyys. Siispä täydellistä rakkautta ei ole horisontaalisessa tasossa kahden ihmisen kesken, vaan vertikaalisessa tasossa, ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala on ja pysyy, ja Hän tai Hänen tahtonsa eivät muutu. Kahden ihmisen välisen vajavaisen rakkauden avulla ihminen optimitapauksessa kehittyy ja pääsee lähemmäs kohti todellista rakkautta, sen takia näenkin avioliiton instituution, mikä on jo vuosikymmenien tai –satojen ajan rapautunut ja romuttunut, erittäin tärkeänä. Sen myötä suhteeseen tulee mukaan todennäköisemmin se sitoumus, vakavuus, syvyys ja yksilön kehitys mikä siinä aina kuuluukin olla. Itsetuntemus ja rakkaus ovat siis kangastuksia - erittäin hyödyllisiä tosin - kangastuksia joiden avulla pääsee ainoaa totuutta kohti.