Hylje lepäsi rannalla

Hylje lepäsi rannalla.

Tuoksui sade ja aamuhämärä.

Niin kuin yleensä,

viimeinenkin aamuista

tuoksuu aina tuoreelta.

Oli viileää, muttei kylmä.

Miljoona väreilyä vedenpinnalla,

ja helliä kokeiluja hiekalla,

etteivät linnut heräisi

vielä.

Hylje nousi seisomaan.

Viikset kokeilivat ilmaa,

nenä hengitti ja silmät

olivat syvät.

”Asioiden todelliset luonteet

nivoutuvat silmieni läpi toisinaan niin,

että pala nousee kurkkuuni. Tai oikeammin,

minuuteni, näköni, supistuu tukehduttavaksi”,

se pohti ja haukotteli.

Maisema oli kaunis.

Kaukaa lähestyi lokki.

Hiljaa se kaarsi, täysin yksin,

ja laskeutui niin

että pikkukivet antoivat periksi

ja ropisivat mukavasti

räpylöiden alla.

Katseltuaan hymyillen horisonttia

se asettui vasten hylkeen olkaa:

”Se on kuulas sairaus, voima

joka puskee näkemään niin kovaa,

että silmät kostuvat ja punertuvat.

Valo porautuu aivoihin,

pupillit hätääntyvät kapeiksi

ja hermoradat ovat todellakin

vain puro tulvan alla.”

Ne naurahtivat ja alkoivat

kulkea rauhaisaan tahtiinsa

rantaviivan loivia muotoja.

”Olet hautautunut pehmeän

maailman ylöstulemisiin, ystävä”,

lokki jatkoi haikealla hymyllä.

Itsekseen se kääri siipensä

tiukemmalle selkänsä taakse

ja ihaili hylkeen jokaista

keveää viisautta:

”Todellisuudessa päivät

ovat avaruus, josta käsitän

vain pieniä osia kerrallaan.

Nimiä, ei muuta. Kuten poikana,

jolloin kipu ja huono olo olivat

näkyviä hahmoja.”

Hylje puhahti kuin vitsin

ja muikisti suutaan,

kuin nauru muulla tavalla

voisi kaataa.

Ne jatkoivat puhumatta.

Lämpö levisi pitkin puita

ja tuuli herätteli lintuja.

Edessä näkyi maja,

kuiva ja mukava,

heinistä harmaa

paitsi sieltä missä oli sammalta.

Ruohosipuli huojui

sen suuaukolla, melkein viittoi

kutsuvana käymään

sisään.

Hylje kömpi peremmälle

ja köllähti selälleen.

Samassa lokki

vetäisi vivusta

ja katto nousi kuin kansi

näyttäen taivaan avarana.

Se istahti majan laelle,

kattoaukon reunalle,

totesi hylkeen tyytyväisyyden

ja yhdessä ne

katselivat taivaalle.

”Ja silti siinä on jokin

ketju näköhermoja pitkin, mieleeni,

sieltä sähköjänteinä alas

ytimeeni,

niin että vaikka luon katseeni pois,

jokin vetää ketjusta kasvoni

aina valoon takaisin”,

hylje totesi ymmällään

ja ääni täynnä

sydäntä.

Hetken päästä

lokki taivutti päätään

ja silmäili taas ystäväänsä.

Hylje hymyili

ja silmät olivat syvät.

Sydän oli kuitenkin hiljaa.

Viikset seurasivat ilmaa

mutta musta nenä

ei enää haistanut sitä.

Arvokkaana

ja vakaana kuin kotka

lokki levitti siipensä

ja nousi äänettä

kuin yrittäen

olla herättämättä hyljettä.

Mitä korkeammalle se nousi

sen kiiltävämpi oli vesi

eikä ystävää

enää erottanut kivistä.