Niin me laskemme vuosia, tunteja,
päiviä,
päiviä,
ja aikamme kuminauhana venyy ja
vinkuu,
notkelmistaan nykii ja sätkii
vinkuu,
notkelmistaan nykii ja sätkii
--
Ja niin me vuosia laskemme.
--
--
Ja kuu,
kehrässään valoaan vaalii,
kehrässään valoaan vaalii,
iäti keskeltään
varjoin
helmojaan heittää.
varjoin
helmojaan heittää.
--
Niinkö mittamme
on
vuosien määrä,
noiden alati päilyvien
kummajaisten
lauma?
--
on
vuosien määrä,
noiden alati päilyvien
kummajaisten
lauma?
--
Jos aikamme
onkin tuo
kehräävän kuun
valon
kajo ja pyörre,
häilyvä kehrä ja
onkin tuo
kehräävän kuun
valon
kajo ja pyörre,
häilyvä kehrä ja
pullisteleva
kaipaus.
--
Jos mittamme,
onkin
rakkaus,
onkin
rakkaus,
tuo alati kasvava,
ja suunnaton
rakkauden paino
ja suunnaton
rakkauden paino
--
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
mittamme on kuu
"veriveljet"
Upee runo
kiitosta huokuva, rakkautta kättelevä,
Luot tähän matkan kuvaavan elämän pituuisen, mutta hienosti laitat tuon rakkauden loppuun luoden ajattoman onnen.
Niin Oikeastaan emmehän me ajan kulussa voi muuta kuin uimaan opittua sen virrassa nauttia tuon onnen pisaroista
Kaunista kerrontaa,pidän.
Iätön ja ajaton
Kuun helmojen varjoissakin
Sitä on.
Kaikkialla.
Päivien kierrosta vahvistuvaa.
Niin pienestä haihtuvaa.
Mutta itsessään ikuista.
Pehmeää untuvaa.