JaniFilth

Hän katseli vaitonaisena ulos tyynelle järvelle pienen, likaisen ja säröisen ikkunan läpi. Sauna oli ollut paikallaan niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Se oli vanhentunut arvokkaasti mutta vääjämättömästi, löylyhuoneen puoli oli hieman painunut ja hirret haalistuneet, mutta silti se oli juuri sellainen kuin hän muisti. Tai sellainen kuin hän halusi muistaa.
1947. Luku oli kaiverrettu haparoivalla käsialalla pienen pukuhuoneen, jos sitä sellaiseksi halusi kutsua, seinään. Hän muisti kuinka oli pienenä koettanut laskea, kuinka vanha sauna oli. Suunnattoman vanha, jo silloin, nyt iätön, kun vuodet eivät enää merkinneet mitään. Pieni poika oli kysellyt epäuskoisena ukiltaan, oliko hän itse rakentanut saunan, ja jos kerran oli, niin kuinka vanha ukki sitten oli? Maailma oli kiehtova, mystinen paikka vielä silloin. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja otti ryypyn viinapullostaan pakottaakseen sen takaisin alas.

Saranoiltaan pudonneesta ovesta, joka oli joskus ollut valkoinen, ei enää näkynyt isovanhempien kotitaloa. Se oli palanut muutama vuosi sitten, eikä kukaan ollut enää pitkään aikaan ollut halukas ottamaan tilaa haltuunsa. Pelto metsittyi jo hyvää vauhtia eivätkä talon rauniotkaan olleet enää näkyvissä. Ketään ei enää edes asunut viidentoista kilometrin säteellä, kylä oli kuollut sen asukkaiden myötä.
Saunaa oli viimeksi lämmitetty kaksitoista vuotta sitten, kun hänen isoäitinsä oli puoliväkisin viety vanhainkotiin kuihtumaan hiljaa pois. Siihen ei mennyt kovin kauaa. Mummo oli koettanut karata seuraavana kesänä ja tulla kotiinsa viettämään viimeiset, hiljaiset hetkensä, mutta sitä hänelle ei suotu. Hänet vietiin takaisin, sitten hänet vietiin sairaalaan, sitten hänet haudattiin.
Täällä ei ollut enää ketään, eikä kukaan tiennyt hänen olevan täällä. Aurinko sinnitteli vielä horisontin yläpuolella, eikä se laskisikaan vielä moneen viikkoon.
Peilityyni, hiljainen järvi, josta taivaan syvä sini heijastui ja jonka yläpuolella liiteli yksinäinen tiira. Veteen ilmestyneet renkaat, kun kala sieppasi pahaa-aavistamattoman vesiperhosen sen pinnalta. Yksinäinen, surullinen mies pullonsa kanssa saunan pukuhuoneessa.
Ja vanha maakellari, ainoa saunaa vanhempi rakennelma muutaman metrin päässä.
Ja se, mikä kellarissa oli aina ollut.

Hän muisti, kuinka kaikki olivat aina varoitelleet häntä menemästä yksin kellariin. Serkkutyttö, pari vuotta häntä vanhempi, kiusasi häntä ja yllytti menemään, vaikkei itsekään mennyt lähellekään. Hän kysyi isältään kellarista, mutta isä vastasi aivan kuin kaikki muutkin; sinne voisi jäädä loukkuun, se saattaisi sortua eikä kukaan tietäisi hänen olevan siellä.
Ukki kertoi hänelle, että kellari oli ollut paikallaan jo silloin, kun he sotien jälkeen asettuivat tilalleen ja että se oli vanha kuin taivas.
Mutta se oli hyvä kellari, pysyi kesällä kylmänä eikä jäätynyt talvella. Kukaan ei tiennyt, koska se oli tehty, puhumattakaan siitä kuka sen oli tehnyt, mutta oleellista oli että kellari oli hyvä. Se oli jopa säilynyt hyvin, vaikka sen runko olikin puuta ja maa kosteaa.
Kerran hän seurasi mummoaan salaa, kun tämä haki kellarista perunoita. Ennenkuin hän avasi säpen, hän mutisi jotain ja teki kädellään jonkinlaisen ympyränmuotoisen kuvion oveen ja koputti. Vasta sitten mummo avasi oven ja meni sisään. Ja tuli melkein puolijuoksua ulos.
Poika ei koskaan kysynyt mummoltaan miksi.

Hän havahtui vaimeaan kolahdukseen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. Hetken hän ajatteli, että se saattoi olla mitä vain, mutta sisimmässään hän tiesi toisin. Tuon saman äänen, vaimean kolahduksen, pikemminkin tömähdyksen hän oli kuullut ennenkin.
Poltettuaan tupakan ja otettuaan pari ryyppyä mies rohkaistui ja astui ulos, otti muutaman askeleen järvellepäin ja kääntyi.
Ovea tuskin näkyi villiintyneen heinän seasta. Hän tuijotti ovea ja mietti mitä tekisi. Hän astui epävarman askeleen kohti ovea ja jähmettyi niille sijoilleen kun kellarista kuului uusi tömähdys.
Miksi minä, hän ajatteli alistuneesti ja vastasi itselleen samantien; miksipä ei.
-Mutta ei ihan vielä, hän sanoi ääneen ja käveli takaisin.

Ukki ei piitannut akkojen höpötyksistä. Hän ei mutissut eikä huitonut kellarin ovella, ja jotenkin hänestä oli aina tuntunut että ukki oli mummolle ainakin vähän vihainen tämän tavoista. Eivät he koskaan siitä puhuneet (paitsi silloin yhden kerran), eikä ukki sanonut koskaan vastaan vaimonsa kieltäessä lapsia ehdottomasti menemästä kellariin. Hän vain katsoi mummoa tietyllä tavalla, kun tämä tuli kellarista takaisin.
Sen jälkeen, kun hän oli jäänyt loukkuun kellariin, hän näki painajaisia. Ei montaa, ehkä kolme tai neljä kertaa, mutta myöhemmin ne riittivät antamaan edes jonkinlaisen selityksen kellarista, joka oli alkanut kiehtomaan nuoren pojan mieltä aina vain enemmän.

Ilta oli tuulinen mutta lämmin, kun hän näki ukkinsa kävelevän verkkaisesti hakemaan perunoita. Enempää miettimättä hän juoksi perään, ja meni sisään. Kellari oli sisäpuolelta suurempi kuin ulkoa saattoi kuvitella; kellarin kumpu oli halkaisijaltaan vain kolmisen metriä. Silti se peitti alleen kolme erillistä kammiota.
Peräkkäiset, L-kirjaimen muodossa olevat ovilla erotetut huoneet muodostivat kellarin, ensimmäinen ja pienin oli eteinen, keskimmäisessä olivat perunat ja juurekset, viimeisessä, hieman keskimmäistä pienemmässä ja kylmemmässä säilytettiin marjoja. Ukki oli laitattanut sinne sähköt, ja pölyn ja hämähäkinseittien peittämät hehkulamput loivat tiloihin kalpeaa valoaan.
Hän luuli, että ukki tiesi hänen tulleen peräänsä, mutta hän ei huomannut ettei saanut sanaakaan suustaan päästyään viimein livahtamaan tähän mystiseen, maanalaiseen paikkaan.
Tuuli yltyi ulkona, se kuulosti kolkolta ohuen ilmaputken läpi. Hän oli kävellyt hiljaa, silmät ihmetyksestä ammollaan ukin selän takaa viimeiseen huoneeseen. Kellarin sisäovet pidettiin kesäisin auki, ettei mikään paikka alkaisi homehtumaan. Ukki oli sanonut niin, vaikka hän oli sanonut myös hieman ihmettelevään sävyyn ettei home ollut koskaan ollut ongelma, ei vaikka maa olikin märkää.
Poika havahtui takaisin todellisuuteen kun hänen ukkinsa sammutti kellarin valot ja löi oven säppiin.

Muistojensa piinaama mies löi löylyä, huusi, kirosi ja joi. Humala pysyi kuitenkin aisoissa, vaikka hän kovasti toivoikin että olisi voinut vain juoda itsensä unohduksiin, mutta sisimmässään hän tiesi mitä olisi tehtävä. Hän oli sen velkaa kellarissa asuvalle olennolle. Hän ei muistanut koskaan luvanneensa sille mitään, mutta vuosien saatossa oli tullut selväksi, että joskus tapahtuneen ymmärtäminen oli vala itsessään.
Hän oli elänyt koko elämänsä kantaen taakkaa, tietoa, jonka moni olisi unohtanut lapsuuden painajaisena, mutta hänelle se oli totta. Hän oli nyt oppinut ymmärtämään, että kaikki mitä hän oli tehnyt, missä hän oli onnistunut ja epäonnistunut, kaikki oli tarkoitettu johtamaan tähän hetkeen ja tähän iltaan.

Yksin pimeässä, ulkona ujeltava tuuli seuranaan poika hapuili tietään kellarin ovelle. Hän hakkasi ovea pienillä nyrkeillään ja huusi, mutta huudot katosivat tuuleen ja ovi oli tukeva. Ei siksi, paniikissa olevan pojan mieleen juolahti, että se pitäisi jotain ulkona, vaan siksi että se olisi kyllin vahva pitämään jotain sisäpuolella.
Hän huusi vielä muutaman kerran kunnes ymmärsi sen olevan turhaa. Pelko kasvoi hetki hetkeltä, hän kuvitteli hämähäkkien ja liskojen ja muiden pimeässä asuvien otuksien ryömivän koloistaan ja lähestyvän hitaasti, hän oli varma että jokin hipaisi hänen jalkaansa.
Tai sitten pimeässä lymysi se, jonka takia kellarin ei koskaan ei ikinäeikoskaan saanut mennä yksin.
Mutta nyt oli oltava urhea ja reipas, ainakin siihen asti kun joku huomaisi hänen kadonneen. Siihen ei välttämättä menisi kovin kauaa: Serkkutyttö oli kadonnut yhtenä kesänä, ja kun ukki oli juossut järven rantaan niin mummo oli tullut suoraan kellariin, mutisten omiaan ja piirtäen ympyrän oveen ja kolkuttaen toisella kädellään. Ajatus ei kuitenkaan lohduttanut kauaa; miksi ensimmäisenä kellariin? Tyttö löytyi ladosta leikkimästä, ja ukki kysyi mummolta mikä kellarissa oli muka niin vaarallista kun ovikin oli kunnon säpissä? Mummo oli sanonut jotakin lapsesta joka oli löytynyt sieltä, ukki vastasi lapsen lyöneen päänsä pimeässä ja että tapaus oli sattunut ennenkuin he edes olivat asuneet täällä. Se oli ainoa kerta kun kellarista oli puhuttu.
Hän säpsähti kuullessaan rapinaa toisesta kammiosta, kuulosti aivan siltä kuin multaa pudoteltaisiin kovalle lattialle. Jokin oli tulossa, ja hätääntyneenä hän muisti valot; katkaisija oli jossain oven pielessä, vasemmalla tai oikealla.
Kauhuissaan hän muisti ettei ollut katsonut, mutta siellä jossain se oli, täytyi olla, oli pakko olla koska nyt joku lähestyi pimeässä hänen selkänsä takana koko ajan, hän kuuli raapivat askeleet ja ropisevat mullan ja haistoi jonkin tunkkaisen ja märän kun jokin tunkkainen ja märkä kosketti hänen paljasta käsivarttaan ja silloin kun hän kuuli pimeästä aivan korvansa juuresta jonkin huokaisevan hän alkoi kirkua ja huutaa ja hakata ovea ja tajusi että ainoa kirkuna ei tullutkaan hänen kurkustaan vaan hänen vieressään jokin kirkui myös ja sen ääni nousi ja nousi meni aina vain korkeammalle ja se jokin muukin hakkasi ovea he hakkasivat ovea vuorotellen ja se jokin hänen vieressään pimeässä kirkui nyt suoraan hänen korvaansa sitten hän kuuli selvän koputuksen oven takaa ja löysi vahingossa valokatkaisijan ja ehti sytyttää valot ehkä muutamaa sekuntia ennenkuin mummo sai loitsunsa loppuun ja avasi oven..
Silloin hän katui koko loppuelämänsä valojen löytymistä. Kaikki äänet vaimenivat ja hän kääntyi hitaasti ympäri, ei halunnut mutta aivan kuin unessa, hänen oli pakko. Se oli jotakuinkin hänenmittaisensa, sillä ei ollut vaatteita, sen raajat olivat ohuet, kuin pelkkää luuta. Olio oli aivan vitivalkoinen, sen silmät olivat täysin valkoiset kun se tuijotti häntä vain muutaman sentin päästä, ja sen nivelet olivat vääntyneet ja aivan kuin sijoiltaan, ja se huojahteli epävarmasti edestakaisin.
Olio avasi hampaattoman suunsa, vaivalloisesti, leuat sijoiltaan lonksahdellen, se kallisti päätään, kallisti ja kallisti hitaasti melkein ympäri asti ja päästi suustaan äänen, jonkinlaisen huokauksen ja läähätyksen sekoituksen, ja kuiva, kylmä ilmavirta pyyhki pojan kasvoja. Mummo kolkutti vielä oveen ja olento alkoi perääntyä, se laskeutui kulkemaan nelinkontin ja lähti takaisin sinne mistä tulikin, koko ajan huokaillen ja kallistellen päätään puolelta toiselle ja nivelet lonksuen meni toiseen kammioon tuijottaen häntä loppuun saakka puhtaanvalkeilla silmillään. Silloin mummo sai oven avattua ja otti pyörtyvän lapsen syliinsä.

Kuumetta oli kestänyt kaksi viikkoa, houreista kuumetta, jonka laskettua hän oli onnistunut unohtamaan suurimman osan tapahtuneesta, ja muun hän viimein uskoi painajaiseksi.
Kunnes nyt, kolmekymmentäneljä täytettyään ja saatettuaan elämänsä pisteeseen, josta ei uskonut enää pääsevänsä ylöspäin, hän muisti kaiken.
Painajaiset olivat epämääräisiä, niissä oli nahasta ja taljoista rakennettuja laavuja ja kotia, repaleisiin nahkavaatteisiin pukeutuneita, noesta likaisia ihmisiä. Pieni kylällinen järven rannalla, kalastajia, metsästäjiä ja marjastajia.
Niissä oli hevosilla saapuvia, miekoin ja kirvein aseistautuneita miehiä, pakoon juoksevia naisia ja lapsia, miehiä, jotka yrittivät taistella vastaan, ja jotka jäivät verisinä makaamaan maahan. Naisia ja lapsia, joista osa sidottiin ja otettiin vangeiksi ja osa tapettiin.
Painajaisissa oli mies, joka tapettiin kotansa eteen. Nainen, joka juoksi kodasta ulos nuori tyttö käsipuolessaan. Joukko miehiä, jotka ottivat naisen ja tytön kiinni, ja veivät naisen takaisin kotaan.
Ja unissa oli myös kellari, johon nuori tyttö heitettiin ja jonka oventapaisen eteen nostettiin suuri kivi.

Hän joi loput pullostaan ja poltti vielä yhden tupakan. Sitten hän meni vapisten kellarin ovelle ja koputti siihen, ja avasi sen.
-Nyt. Tule jo viimein pois niin lähdetään.
Hän käveli järveen, rikkoi hiljaisen, tyvenen pinnan ja kahlasi hiljaa niin pitkälle kunnes pohja alkoi viettää jyrkästi alaspäin.
Hän katseli öistä aurinkoa ja hymyili kuullessaan veden liplatuksen takaansa.
Hirviö, olio, nuori tyttö, viaton uhri jostain toisesta ajasta tuli hänen taaksensa ja pysähtyi. Se asetti kylmät, ohuet, luurankomaiset kätensä miehen kaulan ympärille.
Mies sulki silmänsä, tyhjensi keuhkonsa ja sukelsi peilityynen pinnan alle.