Revontulet

-Et sitte mene kertomaan tätä kellekään, okei?, serkkuni vannotti minua antaessaan muutaman paperiliuskan käteeni juuri ennen lähtöäni. En kuitenkaan luvannut, ja kerroin sen hänelle. -No, jos kerrot niin minun nimeä et ainakaan sano. Sen saatoin luvata.

Olimme edellisenä iltana seisoskelleet serkkuni kotitalon lähistöllä olevalla harjulla, jolla katselimme revontulia ja tyhjentelimme vähitellen viinapulloa.
-Shamaanien sillaksi ukki niitä aikoinaan sanoi. Että noita rummutti sopivassa tahdissa, ja sitä mukaa ku sienet alko vaikuttaa, nousi revontulet. Serkkuni seisoi parin metrin päässä minusta ja katseli pää takakenossa kirkkaalle taivaalle. Hymähdin ja katsoin hetken, kun hengitykseni tiivistyi pakkasilmaan.
-Paskat ne sillon enää sieniä vetäneet. Viinaa ne joi, on kai se helpompaa..
-Niinno, voi olla joo. Mutta pointti on sama, hän sanoi, enkä voinut väittää vastaan. -On muuten harvinaisen kirkkaita, vaikkei oo tämän kylmempää.
-Niin on, vastasin, ja otin irvistäen huikan hänen ojentamastaan pullosta. Jätin kertomatta että olin ehtinyt tottua lämpimämpään ilmastoon vietettyäni vuosia Keski-Euroopassa.
Nuorena vihasin talvea ja pakkasta, ainaista värjöttelyä sekä sitä, että yleensä olin ainoa joka palellutti itsensä kun elohopea alkoi painua alle -25:n asteen.
Ajattelin usein, että olin syntynyt väärään paikkaan, ja usean yrityksen ja erehdyksen jälkeen, pikkuhiljaa onnistuin hivuttautumaan etelämmäs. Sata kilometriä, tuhat, kunnes löysin paikkani pohjoisesta Ranskasta, jossa työskentelin tutkijana yliopiston fysiikan laitoksella.
-Mummo sanoi aina ettei niitä sais tuijotella kovin pitkään yhteen menoon, hän jatkoi. -Että se voi alkaa pyörryttää.
-Jaa, vastasin hymyillen. -Mulle sanottiin samaa joesta, että sillalta ei saa katella alas. Samasta syystä, varmaan. Muistin sillan, jolla ylitti pienen jokipahasen muutaman kilometrin päässä kotoamme. Alunperin joki oli ylitetty pitkosouita pitkin, mutta kun tarpeeksi moni krapulainen metsämies oli todennut puut liian kapeiksi, muutama heistä otti asiakseen rakentaa silta joen yli.
Se oli hyvä silta, vieläkin ehjä, ja päätin käydä katsomassa sitä kesäaikaan. Sitten joskus, kun taas tulisin käymään, luultavasti sitten, kun seuraavia hautajaisia vietettäisiin.

En voinut olla tuntematta syyllisyyden pistoa sisälläni, vaikka olinkin tehnyt asiasta itseni kanssa sopimuksen. Edellisellä vierailullani havaitsin, että vaikka kotiseutuun liittyi paljon hyviä muistoja, ajat olivat muuttuneet.
Se lämminhenkinen yhteisö, jossa ovia ei lukittu öisin nimenomaan siltä varalta että öinen kulkija tarvitsisi ruokaa syödäkseen ja hetken suojan levätäkseen, oli poissa.
Enää ei jätetty luutaa oven eteen poissaolon merkiksi.
Automatiikka piti huolen, että talon valaistus toimi normaalin vuorokausirytmin mukaan. Hiljenevät syrjäkylät olivat otollista maata toisenlaisille kulkijoille, niille, jotka ottivat muutakin kuin vain tarvitsemansa.
Silloin päätin vaalia hyviä muistojani, päätin, etten antaisi ajan ruosteen tarttua niihin nykyisyydestä.

-Isä ei paljoa uskomuksista perustanut, serkkuni sanoi apeana, jo hieman humaltuneena. Hautajaisista oli kolme päivää. -Se naureskeli mummon ja ukin jutuille, piti niitä kai vanhuudenhöperöinä.
-No, ei noihin juttuihin juuri kukaan muukaan enää usko, koetin varovaisesti puolustella vainajaa.
-Eipä niin.. Mutta suurin osa porukasta pitää niitä sentään kauniina, isäukko ei juuri taivasta viittinyt tähyillä, hän vastasi ja otti huikan pullostaan. Pullo tyhjeni ja hän heitti sen hankeen. Avasin takkini ja otin uuden pullon esiin. -Vaan kyllä joskus tuntuu, että on niissä jotain muutakin, vai?
-Jaa-a, enpä tiedä.. Vaikka onhan ne aika mystisiä kuitenkin, nyt kun niitä näin kattelee kirkkaana yönä.. Meillä muuten mummo sanoi, että ne voi saada tanssimaan viheltämällä.
-Sama täällä!, serkkuni huudahti. -Mutta pitää olla varovainen ettei ne huomaa missä olet..
-..muuten ne vie sinut!, nauroimme yhteen ääneen. Olin salaa tyytyväinen siitä että hän oli hieman piristynyt, olkoonkin että mielialan kohentuminen johtui kentien pääosin alkoholista.
-Kyllä sitä joskus miettii, että ei ne ihan tästä maailmasta taia olla.. Vaikka eihän olekkaan, oikeasti jos ajatellaan, mutta silleen että voisko niissä vanhusten höpinöissä olla sittenki jotain..
-Niinpä niin, vastasin, ja tartuin syöttiin. -On joo yksi juttu, jota olen miettinyt jonku aikaa.. Kun mummo kuoli, niin mie asuin jotain kilometrin päässä sairaalasta. Lunta ei ollu vielä ollenkaan, mutta illat oli jo pimeitä. Pidin pienen tauon, jolloin serkkuni aavisti epävarmuuteni ja ojensi pullon takaisin minulle. -Tätä juttua en oo sitte juuri työhaastatteluissa kertoillu, sanoin vilkaisten häntä ja otin huikan.
-Joo, anna tulla vaan, hän kehotti.
-Niin, kun kävin viimeisen kerran sitä kattomassa ja tulin kotiin, niin hoksasin että idästä alko nousemaan revontulia. Ne tuli sieltä hiljalleen, ja näytti niinkuin ne olis kerääntyneet sairaalan päälle ja pyörivät siinä jonkin aikaa. Sitten ne hiljalleen hajosi. Seuraavana yönä sitten soittivat sieltä. Kyllähän se vähän mietityttää, kun en kuitenkaan ole ikinä nähny revontulia lokakuussa, kun ilmakin on vielä lämpimän puolella.
-Enpä minäkään, serkkuni vastasi, ja hiljaisuuden vallitessa tyhjensimme pullon ja lähdimme.

Seuraavana päivänä nousin taksiin joka veisi minut lentokentälle. Serkkuni antamat paperit laitoin laukkuuni, koska hän pyysi että lukisin ne vasta kun olisin kotona. Matka oli kuitenkin pitkä, ja siihen mennessä kun kone kosketti uuden kotimaani pintaa, serkkuni antamat paperiliuskat olivat jo jääneet mielessäni ajankohtaisempien papereiden alle.
Nyt, kolmisen viikkoa matkani jälkeen sain kuitenkin puhelun serkkuni siskolta. Silloin muistin paperiliuskat, ja kulutin tämän illan niiden etsimiseen. Muistutan vielä, että en tullut luvanneeksi hänelle, etten kertoisi hänen tarinaansa. Lupasin vain, että hänen nimensä ei tulisi julki.

”Terve, serkkupoika!
Kirjoitan tätä nyt yöllä, kun kerran huomenna jo olet lähössä. Onneksi ei ollut viinaa enempää, saattaisi muuten jäähä kirjoittamatta. Minä vähän luulen, että unohdat nämä paperit ainakin joksikin aikaa. Jos yhtään olet samanlainen kuin nuorempana. Jos et ole kuullut mitään erikoisempia täältäpäin, niin pistetään tämä juttu humalan piikkin. Jos on uutisia tullu, niin tässäpä olisi yksi selitys.

Muistan kun lapsena tuli aina kuljeskeltua pitkin mettiä myöhäänkin illalla, talvisaikaan. Kai sitä oli semmoinen haaveilija jo sillon.
No, olisinko ollut jotakin yhdentoista ikäinen, muistelisin että pari vuotta tämän jälkeen isä osti uuden kelkan ja jätti syntymäpäivälahjana vanhan minulle, ja sillon täytin kolmetoista.
Se oli kylmä ilta, varmaan kolmisenkymmentä pakkasta, ja aivan tähtikirkas yö. Kuljeskelin kotiapäin, en muista mistä olin tulossa, kun aivan mahtavan komeat revontulet ilmesty taivaalle ja jäin niitä sitten tietenkin kattelemaan.
Pitkän aikaa pää kenossa niitä tuijottelin, ja unohtu ne mummon varoitukset siinä, vaikka ei kai niitä ihan tosissaan silloinkaan ottanut. Havahduin siinä sitten, olin aivan kuin olisin nukahtanut tai mennyt semmoiseen transsiin, että nyt on kylmä. Kotiakin oli vielä matkaa, ja jaloista ja käsistä oli jo tunto kokonaan mennyt.
Koitin siinä jatkaa kävelyä, mutta ei siitä oikein mitään tullut, jalat aivan tönkkönä ja kaaduin siinä pari kertaa. Toisen kerran käännyin sitten selälleni, ja taas jäin tuijottelemaan taivaalle.
En ole koskaan jälkeenpäin sellaisia tulia nähnyt. Todella kirkkaita, punaisia, oransseja ja sinisiä, ei pelkästään niitä vihreitä mitä yleensä on. Ja melkein aivan valkoisia, en tiedä että onko sen värisiä yleensä olemassakaan!
No, jäin siihen sitten makaamaan, ja alkoi vielä nukuttamaan eikä kylmäkään enää ollut. Nyt jälkeen on tietenki hyvä sanoa, että oli hypotermia, mutta eihän siitä silloin tiennyt.
Jostakin sitten tuli ajatus, että vihellänpä noille. Ja huomasin, että niitten kierto muuttui selvästi kun vihelsin, niin viheltelin sitten jotakin laulua siinä, en enää muista että mitä. Ja ne rupesi sitten kiertämään kehää siinä taivaalla, niin että keskusta oli minun yläpuolella. Sitten huomasin, että ne alkoi laskeutumaan, ja minä vain jatkoin.
Oletkos ikinä kuullut niitten ääntä? Ne päästää välillä semmoisia läjähtäviä ääniä, niinkuin piiskalla löisi. Sitten on sellaista tasaista kohinaa, vähän samanlaista kuin radiosta kuuluu, ja sitten sähköistä rätinää.
Ne äänet kuului koko ajan kovempana kun ne laskeutui, ja sitten alkoi kuulua aivan eri ääntä. Aivan kuin joku olisi soitellut epävireisellä huilulla. Tai oikeastaan, aika moni olisi soittanut, oli sellainen kakofonia.
Pikkuhiljaa siihen kuitenkin tottui, ja meteli alkoi kuulostamaan ihan musiikilta.
Tiedä sitten, kuinka pahasti kylmissään siinä olin, mutta huomasin jotenkin että ne tulet olivat minun vieressä, ja siinä oli oikein mukava ja lämmin loikoilla ja katsella ihan vierestä kun revontulet tanssii ympärillä. Siinä vaiheessa ei muita ääniä kuulunut kuin nämä huilut, ja ne kuulostivat oikein kauniilta.
En tiedä yhtään, kuinka kauan tuossa touhussa meni, mutta jostakin syystä kuului sitten taas semmoinen piiskan paukahdus, ja säpsähdin hereille. Ja samantien revontulet lähti takaisin taivaalle, ja se niitten pitämä rätinä ja ujellus oli kauheaa kuulla.
Sitten huomasin vilkaista sivulle, ja yllätyin aika kovasti kun vähän alaviistossa näkyi mäntyjen latvat. Huudon kanssa sitten tulin alas, onneksi oli lunta sen verran ettei pahemmin käynyt.
Nousin siitä sitten ylös, ja ihmettelin että missä oikein olin. Vähän aikaa siinä kiertelin, ja huomasin että tuossa hötäkässä olin siirtynyt parisen kilometriä koillisen suuntaan.
Kenellekään muulle en tätä ole kertonut, katsoisivat hulluksi kuitenkin.

Jos nyt olet jotakin uutisia kuullut, niin minäpä kerron sinulle yhden asian. Nyt kun isäukkokin kuopattiin, jään yksin tänne kuolevaan kylään taloa pitämään. Kummankaan siskon kanssa ei juuri yhteyttä tule pidettyä. Töitä täällä ei juuri ole, enkä muualle haluaisi lähteä. Olisi kai pitänyt lähteä jo aikapäiviä sitten.
Olen tosiaan tuota kertomaani kokemusta miettinyt, että onkohan tuo oikeasti tapahtunut vai kylmettyneen mielen tuotosta, en oikein ole varma itsekään. Mutta ajattelin kuitenkin lähteä tässä jonakin hyvänä iltana kokeilemaan, että mitähän nuo revontulet oikein tekee kun niille viheltelee. Ja kiinnostaisi nähdä, että mihin ne oikein ihmisen vie. Palelluttaa en itseäni aio, älä pelkää, jos mittään ei tapahdu niin tulen pois.

Jos tässä ei enää nähdä, niin toivon sinulle, serkkupoika, hyviä jaksamisia ja onnea. Älä liikaa sen tieteen kanssa tuhraa, onhan se hyvä ala mutta saattaa olla maailmassa muutakin.

T. Serkkusi ------------- --------------------”

Soitin hänen siskolleen takaisin, mutta en osannut oikein sanoa mitään.
Kerroin hänelle vain toivovani, että hänen veljensä löytyisi.