Portti

Ei, en usko Jumalaan niinkuin sinä, sanoin peilin edessä hampaitaan harjaavalle nuorelle teologian opiskelijalle. Tiesin toki, ettei hän minua nähnyt, vaikka katsoikin suoraan silmiini. Siis omiin silmiinsä. Hän näki vain oman kalpean heijastuksensa hopeisesta lasipinnasta.
Ojensin käteni ja kosketin etusormellani tyyntä, kiinteää ainetta. Nuori mies teki samoin. Etusormemme kohtasivat, ja hymyilin tietäessäni että hän hymyilisi takaisin. Leikittelen usein ihmisillä näin, se on harvoja huvituksia täällä, missä minä olen ollut jo niin kauan.

Tuonpuoleinen. Tuon puoleinen. Olen ihmetellyt.. Minkä? Rajantakainen, mutta raja on niin häilyvä.
Heijastavat pinnat ovat melkein kuin portteja, mutta niiden ohittaminen ei ole sallittua. Ei mahdotonta siis, mutta kiellettyä. Ehkä Jumala on se, joka sen on kieltänyt. Täällä ei juuri ole sääntöjä, eikä täällä ole juuri muitakaan.. Ikuisuus, oma, ikioma ikuisuus.
Ikkunoista loistaa toisinaan teidän maailmanne valo. Ne ovat kovin kutsuvia, rajallinen, ajallinen elämä houkuttaa joskus. Mikä mahtaisi olla rangaistus portin loukkaamisesta? Kukaan ei sitä ole kertonut. Kukaan ei myöskään milloinkaan kertonut, että se on kiellettyä. Se vain on. Kuten kaikki vain on täällä, missä ei oikeastaan enää ole mitään.

Ihmettelen joskus ihmisten ikuisuudenjanoa. En oikein enää muista millaista oli olla ihminen, etsinkö minäkin kiihkeästi ajattomuutta, ikuista elämää, kuolemattomuutta. Olen ollut täällä.. Ikuisuuden.
Täällä ei ole aikaa, mutta vaivoin kykenen, jos yritän oikein kovasti, muistamaan käsitteitä.. Aika, Ikuisuus, Elämä, Itse.. Minuudella ei ole oikein merkitystä, ei ole tarvetta erottua muista kun muita ei ole. Kun on yksin, on samalla kaikki.

Loppumattomaan hämäryyteen syttynyt valo vetää minua puoleensa. En voi sille mitään, se on kuin suunnattomalla aavikolla kimmeltelisi kastepisara.
Vaellan hiljaa kohti valoa, minulla ei ole kiire. Läpinäkyvän muurin takana on ihminen. Niin kovin kaunis, hänen ääriviivansa piirtyvät täydellisinä valkeita seiniä vasten. Niin lähellä, elämä, värikäs, äänekäs, rajallinen. Aistien maailma vastapainona ikuisuudelle, harmaalle ja tunnottomalle.
Ihmisolento saavuttaa katseeni, hänen silmiensä pupillit laajenevat aavistuksen. Ojennan käteni, kosketus, hymy.. Ja uskomaton, elämäntäyteinen, vihlova kirkaisu kauhun vääristämiltä, niin kovin kauniilta kasvoilta kun ohitan portin ja astun hänen maailmaansa..