Sumu

Vuodenaikaan nähden ilma ei ollut kovinkaan kylmä, olin aamulla lukenut lehdestä. Olin täysin samaa mieltä kulkiessani illalla vähän syrjäisemmällä pyörätiellä. En ollut menossa minnekään, kunhan lähdin kävelylle saadakseni tekemistä. Oli lämmin ja kostea ilta, ja hämärä alkoi vaihtaa sävyjään tummemmiksi. Läheinen suo lisäsi ilman kosteutta entisestään, ja kosteus alkoi tiivistyä ympärilleni. Olin aina pitänyt sumusta, pidin tunteesta jonka sakeneva ilma aiheutti, siitä että se ei tukahduttanut vaan oikeastaan raikasti ilman, ja ilmasta jota koko ajan hengitin sen kummemmin kiinnittämättä asiaan huomiota tuli jotenkin paljon konkreettisempaa. Sama ilmiö tapahtui, ajattelin, silloin kun "ravinto" vaihtuu "ruuaksi". Itsestäänselvät asiat huomataan tottakai silloin kun ne otetaan pois, mutta myös silloin kun ne jalostetaan johonkin korkeampaan muotoon. Kävelin hiljaista vauhtia eteenpäin, nauttien jokaisesta henkäyksestä, ja katulamppujen räikeä valo vaihtui hämäräksi, epämääräiseksi kajoksi.

Kuljettuani muutaman minuutin verran tunsin oloni äkkiä hieman epämukavaksi. Tunsin kuin jokin tarkkailisi minua, joku tai jokin, joka näki sakeassa usvassa minua paremmin. Pysähdyin ja koetin tarkentaa katsettani, kykenemättä näkemään kahta metriä syvemmälle valkoisen seinämän sisään. Ilma oli seisovaa, ja alkoi tuntua liian raskaalta. Mielikuvitusta, sanoin itselleni, ja tiesin olevani oikeassa. Oli aivan hiljaista, ja koetin terästää aistejani havaitakseni tarkkailijani, kunnes yhtäkkiä tyhjyydestä syöksyi jokin suuri, matalalla lentävä noin metrin läpimitaltaan oleva olento. Se oli nopea, voimakas, ja täysin äänetön. Menetin tasapainoni, kaaduin taaksepäin kovalle pyörätielle ja pelastuin viime hetkellä julmilta, teräviltä kynsiltä. Käännähdin nopeasti ympäri varmana siitä, että peto tulisi takaisin. Kun mitään ei näkynyt, nousin istumaan kylmälle maalle ja tärisevin käsin sytytin savukkeen. Naurahdin hermostuneesti, ja puoliääneen sanoin: "Pöllö. Idiootti. Pöllö..". Ehdin polttaa toisen tupakan puoleen, ennenkuin huomasin ihmetellä sitä, missä istuin. En asvaltilla, en ojan reunalla, vaan metsäpolulla.

Olin seonnut suunnasta. Koetin päätellä, mistä olin tullut, mitenpäin pyörinyt väistellessäni vainoojani kynsiä, mutta olin auttamattomasti hukassa. Seutu ei suinkaan ollut minulle tuntematonta, ja tiesin että pyörätien ja metsän rajana oli noin metrin syvyinen oja, jossa syksyisin virtasi ainakin puolen metrin syvyydeltä vettä. Joko olin huomaamattani tehnyt melkein kolmen metrin loikan, tai sitten olin eksyksissä pahemmin kuin luulinkaan, koska tiesin että tällä tienoolla rehotti sakea lehtimetsä, ja totesin istuvani männyn juurella. Minua alkoi toden teolla ahdistaa. Katsoin kelloa ja huomasin sen lasin sisäpinnalle tiivistyneen kosteuden sekä liikkumattomiksi jähmettyneet viisarit. Poltin vielä rohkeutta kerätäkseni yhden tupakan, ja tuntui siltä kuin jokin sisälläni olisi toistuvasti kehottanut minua lähtemään. Tunne kävi lopulta sietämättömäksi ja nousin ylös. Pudistellessani housujani kuulin äkkiä korkean äänen. Se lähestyi ja voimistui nopeasti. Ensin olin huojentunut, ajattelin että onhan täällä sentään joku muukin, mutta kuunnellessani kovaa ja korkeaa ääntä en ollutkaan enää lainkaan varma, oliko tämän jonkun muun läsnäolo ollenkaan hyvä asia. Minut valtasi tunne, että seisoin keskellä ratakiskoja eikä juna olisi enää kovin kaukana, siispä siirryin vielä askeleen sivummalle. Äkkiä ääni muuttui vihlovaksi. Paniikki alkoi vallata mieltäni, ja viimein näin jotain. Sumu pyörteili sen ympärillä, se liikkui äärettömän nopeasti ja suoraan, luottaen voimiinsa, siihen ettei mikään, mikä asettuisi sen eteen, pystyisi sitä pysäyttämään. Usvaisella hahmolla oli silmät, ja selvästi valkeasta sumusta erottuva suu, musta, ammottava syöveri, josta tuo epäinhimillinen kirkuna oli lähtöisin. Se tuijotti minuun kiinteästi, mutta helpotuksekseni jatkoi matkaansa suoraan, ja ääni lakkasi kuin veitsellä leikaten juuri ennenkuin se osui puuhun, jonka juurella olin hetkeä aiemmin istunut. Kohdatessaan puun se katosi, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. En osannut lähteä pakoon, saatoin vain tuijottaa epäuskoisena eteeni. Oli aivan hiljaista.

Viimein sain itseni liikkeelle. kävelin nopeasti polkua pitkin, vilkuillen ympärilleni, odottaen jotakin tapahtuvaksi. Välillä olin näkevinäni epämääräisiä hahmoja, jotka harhailivat päät painuksissa, tarpoivat apeina eteenpäin sankassa usvassa. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkääni, kun näitä hahmoja ilmestyi kuin tyhjästä eteeni. Ensin näin vain valkoisen seinämän, sitten yhtäkkiä edessäni oli usvainen ihmisen hahmo, joka tuijotti kysyvästi ja lähes vajaamielisesti suoraan silmiini. En aina onnistunut väistämään aavemaisia hahmoja, vaan kulkiessani niiden läpi tunsin välillä jäätävän kylmyyden, välillä olin tukehtua kuristumisen tunteeseen. Jotkut koettivat tarttua minuun. Kerran yksi aivan kuin löi palleaani, niin että jouduin taittumaan kaksinkerroin ja kaatumaan kyljelleni maahan. Päästyäni ylös nousin istumaan ja sytytin tupakan. Ja itkin.

En enää jaksanut nousta ylös. Aaveet kulkivat edelleen ohitseni, ja yritin olla katsomatta niitä, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Sitten säpsähdin, kun eräs valkoisista hahmoista ikäänkuin irtosi sumun muodostamasta seinästä, ja tuli viereeni. Se oli nainen, kaunis, nuori nainen valkeassa mekossa. -Sinä olet vieras, hän sanoi. -Mitä sinä täällä teet? -En minä tiedä, vastasin. -Olin kävelyllä ja sitten.. Olin täällä. Mikä tämä paikka oikein on? -Tämä paikka.. On minun kotini. Sinä tulet elävien maailmasta, etkö vain? -Niin kai, vastasin ihmeissäni. -Et kuulu tänne. Mene pois, nainen sanoi tylysti. -Mielelläni, mutta miten, kysyin häneltä. Huomasin, kuinka aaveita alkoi kerääntyä ympärillemme, ja valkea nainen pyörähti ympäri ja äänellä, joka toi mieleen korpin raakkumisen ja leijonan karjunnan huusi jotain, ja pelästyneinä aaveet katosivat omille teilleen. Hän laskeutui jälleen tasolleni. -Mene sinne mistä tulitkin. En tiedä miten pääsit tänne, ja miten vältit Sielujen Syöjän, mutta sinun täytyy mennä. Katsoin naisen jäänsinisiin silmiin, ja koetin vielä kerran kertoa etten tiennyt, miten olin tullut, tai edes minne olin joutunut, kunnes huomasin erään seikan. -Se pöllö minut toi tänne! Niin sen täytyy olla! -Pöllö, nainen sanoi mietteliäästi, ja vihelsi hiljaa, niin korkealla äänellä että se hädin tuskin kuului. Valkea katto avautui, ja tuttu olento laskeutui äänettömästi naisen olalle. -Tämä pöllö? Hän kysyi. -Niin, vastasin innokkaasti, tuo juuri! Nainen kumartui lähemmäs, katsoi syvälle silmiini ja suuteli minua. Menetin tajuntani.

Heräsin kylmältä, kovalta asvalttipinnalta. Päätäni särki, ja arvelin kaatuneeni. Lähdin juoksemaan ja lopulta pääsin pois ahdistavasta, tukalasta sumusta. Olihan painajainen, ajattelin, ja päätin hermojani lepyttääkseni polttaa tupakan. Kaivoin askin taskustani, ja olin ihmeissäni. Olin käynyt ostamassa askin lähtiessäni kävelylle, mutta jäljellä oli enää neljä savuketta. Sytyttäessäni tunsin piston olkapäässäni. Takkiini oli tarttunut jotakin. Irrotin sen, ja katsoin. Heitin tupakan pois ja juoksin pakoon laajenevaa sumurintamaa, juoksin kotiin niin nopeasti kuin jaksoin. Muutaman viikon päästä teetin olkaani pistäneestä linnunkynnestä kaulakorun. Jotenkin tuntuu, että ehkä pöllö tästä tunnistaisi minut ja jättäisi rauhaan, ja valitsisi jonkun toisen vietäväksi siihen painajaismaiseen Limboon, jossa valkeaan mekkoon verhoutunut nainen viimein odottaa..