Olen asunut tällä alueella melkein vuoden. Joka arkiaamu kävelen bussipysäkille 6:25 ehtiäkseni bussiin, joka aikataulun mukaan saapuu 6:31. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että auto tulee joskus joskus puoli seitsemän ja kahtakymmentä vaille seitsemän välisenä aikana.
Alue, jolla asun, ei suinkaan ole niitä vilkkaimpia osia kaupungista. Tyypillisenä aamuna minun lisäkseni bussia odottaa kuusi muuta ihmistä.
Me muodostamme pienen, mutta hyvin kattavan (joskaan ei aina kovinkaan edustavan) otoksen suomalaisesta työikäisestä väestöstä.
Itse sijoitun nuorempaan segmenttiin, varmuudella voin sanoa yhden naisen joukossamme olevan minua nuorempi. Tunnistat hänet kyllä, hän on minua hieman lyhyempi, tummahiuksinen nainen, joka talvella suosii pitkiä, vaaleita takkeja, ja hänen piponsa on huomiota herättävän kirjava.
Tummapartainen mies on suunnilleen samanikäinen kuin minä. Hänen värimaailmansa laskee harmaasta edelleen tummempiin sävyihin, tosin harvoin täysin mustaan.
Vanhemmat pienen otoksemme kohteet ovat yli 40-vuotiaita. Kaksi naista, yksi mies.
Toinen naisista on, hieman seksististä mutta hyvin kuvaavaa sanontaa käyttääkseni hyvin säilynyt. Alunperin luulin tuota vaaleahiuksista, minua aavistuksen pidempää naista korkeintaan kolmikymppiseksi, mutta pieneksi häpeäkseni joudun totuuden nimissä tunnustamaan syyllistyneeni tirkistelyyn; noustessani bussiin hänen perässään nainen, Heli, pudotti avoimen lompakkonsa jalkojeni juureen. Poimiessani sitä ylös tilaisuus teki varkaan, ja käänsin lompakon välilehden jonka toisella puolella oli hänen ajokorttinsa.
Vanhempi naisista lienee viidenkymmenen, ylipainoinen ja hänen asunsa ovat yleensä hyvinkin telttamaisia. Hänen perusilmeenään on enemmän tai vähemmän paheksuva katse, enkä usko hänen hymyilleen vähään aikaan.
Tavallisesti nainen ylenkatsoo harmaahiuksista miestä, joukkomme vanhinta jäsentä, joka voisi käyttää ikänsä ja kohtalaisen vakuuttavan ulkomuotonsa tuomia etuja hyväkseen, mutta hänen olemuksensa kielii miehen käyttävän karismaansa enimmäkseen lähikapakoissa. Hän kärsii krapulasta joka aamu.
Tämä on meidän ryhmämme. Kuusi ihmistä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään, paitsi että kaikkien täytyy ehtiä samaan kello 6:31:n bussiin. Sanaakaan ei vaihdeta.
On aamuja, jolloin olen havainnut tunnelman bussipysäkillä olevan suorastaan aavemainen. Varsinkin syksyisin, jolloin maasta nouseva usva vaimentaa paitsi kaikkein pienimmätkin äänet myös kirkkaimmat värit. Sellaisina aamuina ihmiset ovat tavallistakin harmaampia ja vaiteliaampia.
Mutta, todellakin. Olen puhunut meistä kuudesta kaiken aikaa, vaikka meissä ei oikeastaan edes ole mitään puhumista. Pysäkkimme seitsemäs odottaja, hän joka ei kuulu meidän maailmaamme, hänestä minun piti kertoa. Vanhalta viinalta löyhkäävä vanhahko mies, joka on pukeutunut aina samaan likaisenvihreään takkiinsa, odottaa meidän kanssamme joka aamu. Itse asiassa hän odottaa vielä iltapäivisinkin, ainakin silloin kun minä saavun töistäni kotiin.
Niin kauan, kuin olen asunut täällä, hän odottaa. Joka aamu, joka iltapäivä.
Mitä hän odottaa, sitä en tiedä, minusta tuntuu että hän ei milloinkaan ole itse asiassa menossa minnekään.
Syy, miksi tahdon hänestä kertoa, on se, että viimeisinä kolmena aamuna hän ei ole ollut odottamassa. Mies on kadonnut. Enkä minä ole saanut nukuttua kahteen yöhön.
Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun muutin tänne, vihreätakkinen mies puhui. Hän oli ainoa, joka koskaan sanoi sanaakaan, ainoa joka yritti muodostaa edes jonkinlaista inhimillistä yhteyttä meihin, kanssaihmisiinsä. Hän pyysi tupakkaa.
Me kuusi muuta käännyimme katsomaan häntä, olentoa jostakin toisesta maailmasta, ja hiljaisen hetken jälkeen suureksi yllätyksekseni vanhempi nainen, joka ylenkatsoi kaikkia kaivoi käsilaukustaan askin savukkeita, otti yhden ja ojensi sen miehelle. Mies kiitti, eikä kukaan vastannut hänelle.
Kahden päivän päästä tapahtuma toistui, tällä kertaa vanhin miehistä antoi hänelle tupakan. Sen jälkeen tapahtuma toistui joka aamu, siitä tuli jonkinlainen arkipäiväinen rituaali, ja sanaton sopimus oli syntynyt. Joka aamu yksi meistä, kukin vuorollaan, antoi miehelle tupakan. Kaikki paitsi yksi; ikäiseni mies, joka ei polttanut, hän lunasti palan omaatuntoaan muutamalla kolikolla. Niinä aamuina laitapuolen kulkija jäi ilman muutoin joka-aamuista savukettaan.
Näin kului kevät, kesä ja syksy, sekä talvi tähän saakka. Jos joku ei ollut vuorollaan paikalla, mies ei saanut tupakkaa, eikä myöskään sitä muilta vaatinut. Hän, kuten me kaikki, oli samalla tavalla sopimuksemme sitoma.
Tätä päivää edeltäneet kaksitoista aamua ovat ne, jotka valvottavat minua öisin.
Kaksitoista aamua sitten, maanantaina, mies oli tavallistakin huonovointisemman näköinen. Hänen kasvojensa likakerroksessa olevien laikkujen alta näkyi kaistaleita kalpeasta, liian harmaasta ihosta.
Heli antoi hänelle tupakan.
Seuraavina kolmena aamuna hänen silmänsä alkoivat haalistua, ja sitten, kun oli nuorimman naisen vuoro, löysimme hänet makaamasta pysäkin penkiltä. Hän yski ja hänen hengityksensä rahisi. Penkin vieressä oli kasa vielä lumessa höyryävää oksennusta, jonka tasaista, harmahtavan keltaista väriä piristivät kirkkaanpunaiset raidat.
Nuori nainen antoi hänelle tupakan.
Seuraavana maanantaina mies istui, ja pitkästä aikaa näytti siltä kuin hänellä olisi ollut lämmin ja hyvä olla. Ylenkatsova nainen kaivoi askin käsilaukustaan, otti tupakan ja tarjosi sitä miehelle. Tämä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään ottaakseen lahjaansa vastaan. Hän vain tuijotti eteensä rävähtämättömin silmin. Nainen tyrkkäsi tupakan miehen raollaan olevien huulten väliin. Bussi saapui. Iltapäivällä, kun tulin takaisin, mies istui edelleen odottamassa. Tupakka oli kadonnut. Seuraavana aamuna oli jälleen vanhemman miehen vuoro, ja hän teki samoin kuin nainen edellisenä aamuna. Savuke kuitenkin putosi puristumattomien huulten välistä. Hän nosti tupakan, tuki toisella kädellään miestä takaraivosta ja työnsi tupakan syvemmälle. Tällä kertaa se ei pudonnut, mutta mies sen sijaan kaatui kyljelleen pysäkin penkille.
Vihreätakkisen miehen kauluksen sisäpuolelle oli edellisenä yönä tuiskuttanut lunta.
Keskiviikkona oli minun vuoroni, mutta vihreätakkinen mies oli poissa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
