SUURI HYDRAULINEN PURISTIN

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
922
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 10.4.2025 13:13

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 

Västäräkki sirkutteli mustan romuauton konepellillä, pyräytti välillä lentoon, sieppasi ilmasta korennon, laskeutui takaisin pölyiselle, paikoin puhki ruostuneelle nokalle, tepasteli siinä edestakaisin, vilahti äkkiä etusäleiköstä sisään pesälleen.
Aurinko oli kivunnut itätaivaalla, herättänyt tuulen, joka laiskasti henkäillen aloitti työnsä. Keinuivat aitavieren juola­vehnäkorret ja syysmaitiaiset. Aidanraosta kurkisteli maitohors­ma: ”Mahtaisiko täällä kasvaa joku vaivainen sukulainen? Ho-hoo tätä hellettä!"
Jäteöljy höyrysi. Kemikaalien kirpeät hajukiehkurat levittäy­tyivät romuröykkiöitten ylle, alle, keskelle. Kaasua kurotti mustaan lommoiseen romuautoon, kiehui hetken etupenkillä, löysi sitten takapen­kiltä uneliaan miehen ja luikahti sieraimesta sisään. Mies aivas­ti. Aivasti toisen ja kolmannenkin kerran, niiskautti ja niisti.

Myös yö oli ollut lämmin. Mies oli nukkunut hyvin. Niin - hän oli saanut nukkua heräämättä viluun tai yövartijan koiran tassut­te­luun ja nuuhkintaan: sen koiran hampai­siin hän ei totisesti toivo­nut.
Nyt hän vain eli ja nautti elämästään. Aurinko lämmitti kulkuria. Sodat olivat kaukana, talvi takana, maantie edessä. Ei ollut remuavia naapu­reita, ei herätyskelloa, ei huolta perheen toimeentulosta, ei pelkoa elintasokilpailusta byrokratian korvessa.
Ja huomenna - no jaa, mitäpä huomista murehtimaan. 

Mies nukahti uudelleen eikä herännyt kun romuttamon portti avattiin. Hän ei herännyt kun konttorissa käännettiin pöytäpäivy­rin lehteä. Hän ei herännyt kun pölyinen auto nostettiin romut­tamon hydraulisen puristimen leukojen väliin. Hän ei herännyt kun puristimen koneisto käynnistettiin.
Hitaalla voimalla liukui yläleuka kohti alaleukaa. Hitaasti rusentui mustan auton katto.
Etusäleiköstä pyrähti lähimmän murskausta odottavan auton katolle hätäänsä tirs­kuva västäräkkiemo.
 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Tuo runon nimi naurattaa joka kerta... se on jotenkin niin perusartojohannesmainen! Vaikka itse sisältö ei naurata!
Upeaa kerrontaa, joka kuulostaa jälleen todentuntuiselta <3
Tulee tästä mieleen se, miten ihminen on osa luontoa tai sen jatke, alku ja loppu kaikelle, inhimillinen ajatus ja sen samaistuminen kaikkiin ilmiöihin maan päällä antaa tavallaan kaikelle merkityksen ja syyn. Huomaan toki yhteiskunnalisen kannanoton ja sen, miten ihmismielen liikkeet ikäänkuin häviävät luonnon kiertokulkuun. Perustavanlaatuista pohdintaa ihmiselon tarkoituksesta. Hienosti kuvailu avautuu ja laajenee yksinkertaisuudesta johonkin ehkä liiankin monimutkaiseen, jota ei oikein jaksa käsittää, ja runo taas palaa alun viattomuuteen.
Hieno runo, jonka järkälemäinen ulkomuoto peittää herkän ytimen

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot