Kun siihen osui aurinko, sen runko teki taivaasta kultaa,
kun sen kylkiä hipaisi pilven häntä, kääntyi muu metsäkangas
huokaamaan sen syväntummaa ruskeaa väriä,
josta melkein voi maistaa kaiken eletyn elämän voiman ja luonnon viisaudet.
Kuitenkin tänään, siinä jyrkänteen reunalla se uskalsi viimein kysyä ystävältään peruskalliolta:
" Se minun pääjuureni", se aloitti …
”Niin?” Kallio heräsi juuri makeimman keskipäivän auringon hellinnän alla.
”Minun on niin hyvä olla kiinni sinussa ja saan kylliksi raikasta vettä vesisuonistasi, nään täältä ylhäältä koko valtakunnan, eikä tuo veli änkyrätuulikaan paljoa muuta kuin raikasta oloani pahimmoillaan. Minun on siis parempi kuin hyvä.”
”Eh-nii-in?” Aneli kallio edelleen empivänä, jatka vaan!
”Miten puut rakastuvat... ja….rakastavat? ”
Kalliot osaavat kurtistaa otsaansa vain maanjäristyksissä, mutta tämän kuultuaan karisi maksasammaleen reunimmaiset palkeet kiven kulmakarvoilta.
”Mistä tuo nyt tuli mieleesi hyvä veli”? kysyi kallio.
”Maistan tuulessa jonkun uuden ihmeellisen sävyn ja sisälläni on outo pakahduttava tuntemus”?
”Kuulin eilen kuinka retkeilijäpariskunta puhui rakkaudesta, näkyivät kulkevan käsikkäin. Mitä se siis on?
”Olet outo! Me olemme luonto, sinä humiset ja minä pörhöilen jylhänä!
Ei meidän kuulu tietää tuollaisesta!”
”Mutta kun tuo tuoksu, tuntuu kuin irtoaisin juuriltani.
Voi kunpa voisin kääntää niskaani ja katsoa mistä se tulee.”
Jos puut voisivat tulla hulluiksi, niin kallio ajatteli, että nyt on tullut se hetki, metsän päämänty on järjiltään vaikkei palokärkiä näkynyt mailla eikä halmeilla. Sitten kivivuori oivalsi. Harjanteen toisella puolella oli kasvanut vuosikymmeniä salaperäinen, vaaleampisävyinen puu, joka ei ollut vielä puhunut sanaakaan luontokieltä. Siellä se oli kaareuttanut oksiaan viehkona kaikessa rauhassa, lempeämmän tuulen puolella, melkein kaikilta piilossa.
”Viehkona”! ”Ajattelinko sanaa viehko? Mietti graniittisydän itsekseen.
”Taitaa olla niin, että jotain satumaista on tekeillä harjanteeni tuolla puolen,”
jatkoi kallio puhettaan tummakultaiselle puulle.
Vaikka kesä vieri omalla painollaan yli Juhannuksen, ei puu rauhoittunut,
vaan jatkoi ihmettelyään kunnes kallio mietti ääneen varovaisesti.
”Voimme kenties auttaa sinua tuulen kanssa, mutta oletko varma että haluat luopua siitä mitä sinulla on ja muuttua ja hyväksyä kaikki mitä tapahtuu –ehdoitta? Voit irrottautua vesisuonistani ja antaa tuulen kaataa sinut niin, että ulotut harjun toiselle puollelle, puoliksi – et siis kokonaan, saatat murtaa oksiasi ja vaurioittaa latvasi ja kolhia runkosi menettää syvän aurinkovärisi ja harmaantua tuhkakuonan sävyiseksi. En ehkä pysty sen jälkeen puhumaan sinulle luontokieltä.”
Tuli yö. Tuli syksy ja nousi synkkä myrsky, joka rouhi metsää ja kalliota koko taivaan vallan voimalla. Tuli raskas talvi, jonka paino natisutti pilvien kantimet paikoiltaan. Heräsi kevät ja nousi valo, joka kantoi vihreän takaisin ja sulatti eläinten veret. Puun latvasta heittäytyi jyrkänteen korkeuteen kotka, joka oli rakentanut pesän kahden puun hartiavoimaiseen syleilyyn, ensimmäinen voimakkaan ja syvän ruskean, toinen vaalean heleän kuin läpikuultava herkkä toivo.
Jostain syvältä kuului kumiseva, jäkälän pehmentävä ääni:
”Minkalaista se on?”
”Ai rakkaus? vastasivat molemmat puut vahingossa yhtä aikaa.
”Se on sitä kuin sielu ei voi muuta kuin kietoutua toiseen.
Se on sitä kun näkee maailmasta enemmän kuin yksin.
Se on sitä kun iho tietää, että toisen silmät katsovat omaa sydäntä.
Se on sitä kun kuulee maailman huokaavan ja tietää, että toinen kuulee.
Se on sitä kun suru kastelee taivaan ja antaa toisen puhdistaa.
Se on sitä kun on kuiskattu kaipaus, ovat toisen huulet jo hipaisseet omiani.
Se on ystävyys, kunnioitus, arvostus, nöyryys, omatunto ja armo.
Se on jumaluus meissä."
Kun kallio katsoo korkealle, tietää, että taivaalle on piirretty elämän raja.
Tänään tämä etelään isketty graniitti katsoi niin korkealle, että haistoi tulivuoren tuoksun.
Milläs perkeleellä tuon valtameren tästä nyt ylittäisi!?
- © - Markku. Heino 3.7.2016 -
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi