Nimetön

Teija istahti sohvalle ja huokaisi raskaasti. Hänellä oli käsissään tyttärensä vanha koulukuva. Hänen sormensa sivelivät kuvan pintaa.
Varisparvi lehähti ulkona lentoon ja Teija hätkähti. Ikkuna oli unohtunut auki.
Hän nousi ja käveli ikkunan luo. Teija katseli pihalle ja puri huultaan estääkseen kyyneliä kirpoamasta silmiin. Tapahtuneesta oli jo monta vuotta ja silti se tuntui aina yhtä pahalta kun hän sitä ajatteli.
Hänen rakas pieni tyttärensä oli ajautunut ystäviensä kautta armottomaan huumesekoiluun. Oli mennyt melkein vuosi, eikä Teija edes ollut huomannut tyttärensä huumeiden käyttöä. Hän ei tajunnut sen olleen niin pitkällä, hän ei tiennyt tytön valehtelevan hänelle niin paljon. Hänen tyttönsä, jolle Teija oli aina kertonut ettei häneltä pitäisi salata mitään. Että äiti ei hylkää lastaan, edes tiukan paikan tullen.
"Pikku narkkari", livahti huulten välistä ja hän löi käden suulleen.
Sanat olivat liian rumia hänen suloiselle tyttö vainaalleen. Elämä tytön kuoleman jälkeen oli muuttunut radikaalisti. Teijan mies joka oli ollut työmatkallaan syytti Teijaa tapahtuneesta ja jätti tämän. Muita lapsia heillä ei ollut. Ystäviä Teijalla ei juurikaan ollut. Töissäkin häntä vain katseltiin säälivästi. Se suututtii Teijaa suuresti, antaisivat hänelle edes tilaisuuden elää normaalisti!
Hän kurkisti alas kadulle ja teki ristin merkin kuvan päällä. Hän epäröi vain hetken ja repi kuvan palasiksi. Kuvan palaset läpäsivät hänen kädellään ja tyttö tuijotti äitiään kämmeneltä.
"Anteeksi", Teija vielä kuiskasi ja puhalsi palaset tuuleen.
Varikset raakkuivat ja hän veti ikkunan kiinni.