täydennä minua rakas

”No mikä on tuomio?” kysyi Alexander puhelimessa.
”Harvinainen kyynelkanavan tulehdus”, Linda puuskahti.
”Harvinainen mikä?”
”Kyynelkanavan tulehdus”, Linda toisti ja häntä alkoi naurattaa.
”En oo kyllä koskaan tollasesta kuullu. Onko siitä jotain haittaa?” Alexander sanoi.
”Ei kai, en jaksanu kauheesti keskittyä kuuntelemaan. Mut pitää laittaa jotain silmätippoja pari kertaa päivässä”, Linda selitti.
”Ei kai se oo tarttuvaa? Mietin vaan et ois kiva nähdä tänään.”
”Jos olis, ei kai se nyt niin harvinainen olisi”, Lindaa hymyilytti.
”Joo no, totta. Tuonko mä kaupasta jotain tullessani?” Alexander kysyi.
”Tuo soijakastiketta kun meinasin sitä riisiä keittää”, Linda sanoi.
”Selvä. Nähdään kohta. Mä rakastan sua.”
”Mäkin sua, nähään”, Linda vastasi ja lopetti puhelun.
Hän pisti puhelimen takaisin taskuunsa ja rupesi siivoamaan. Vaikka Alexander käytännössä asui hänen luonaan, oli silti mukavampaa kun oli edes jokseenkin siistiä kun poika tulisi.
Hänen kätensä osui lehtipinon alla lymyämään vanhaan päiväkirjaan ja hän päätti lukea sitä hieman. Hän istuutui sohvan nurkkaan ja aloitti.
Monet eri tunteet laidasta toiseen valtasivat hänen mielensä kun hän käänteli kirjan sivuja. Opus oli kolmen vuoden takaa, ajalta jolloin Linda oli ollut 17, ajalta jolloin Linda oli aloittanut tupakan polton ja maistanut ensimmäisen kerran alkoholia. Hetken luettuaan, Linda tuli kohtaan johon hän oli kirjoittanut siitä hetkestä jolloin hän oli nähnyt Alexanderin ensimmäistä kertaa. Sen hän muistaisi aina, ilman sitäkin että hän oli kirjoittanut sen muistiin.

Tuolloin Alexanderilla oli vielä hammasraudat ja hänellä ei ollut juurikaan ystäviä. Linda oli nähnyt pojan istumassa lähellä leikkipuistoa ja rohkaistuneena muutamasta kaljasta Linda oli mennyt juttelemaan tälle. Poika oli näyttänyt vastahakoiselta, mutta ei lähtenyt pois eikä Linda halunnut luovuttaa niin helpolla. Poika oli omalla tavallaan söpö Lindan mielestä, eikä hän ollut koskaan seurustellut kunnolla.
”Miksi sä täällä yksin istut?” Linda oli kysynyt.
”Muuten vain”, Alexander vastasi.
”No nyt et ole enää yksin”, Linda totesi ja hymyili rohkaisevasti.
Hymy alkoi vähitellen kohota myös Alexanderi huulille.
”Enpä kai”, hän vastasi.
”Hyvä, että mä voin istua sun kanssa”, Linda sanoi ja kuiskasi ”koska mua vähän pelottaa kun täällä on näin pimeää. Voitko sä suojella mua?”
”Pitäähän kaunista neitoa hädässä auttaa”, Alexander sanoi ja virnisti.
”Olenko mä sun mielestä kaunis?” Linda kysyi silmät suurina.
”Mä en tiedä ketään kauniimpaa”, Alexander totesi.
”Nyt huijaat!” Linda huusi ja tönäisi poikaa kylkeen.
”Hei se oli kohteliaisuus, ei saa töniä”, Alexander sanoi vakavana, mutta suli jälleen hymyyn.
”Jos mä kevyesti, näin mä tulen kato vähän lähemmäs sua”, Linda kikatti.
”Voit sä tulla ihan tönimättäkin”, Alexander hymyili.
”Jos mä sitten –” Linda aloitti, mutta päättikin kesken lauseen suudella poikaa.
Alexander veti Lindan kainaloonsa ja kietoi takkinsa niin, että se oli puolittain myös tytön päällä. Linda hihitti, käpertyi pojan kylkeä vasten ja nosti jalkansa tämän syliin.
”Nyt mä olen turvassa kaiken maailman puistokemisteiltä”, Lindaa nauratti.
”Joo, mä pidän huolen siitä ettei kukaan satuta sua ikinä”, Alexander vakuutteli.

Linda huomasi hymyn nousseen hänen kasvoilleen lukiessaan tuota kohtaa kirjasta. Kääntäessään seuraavaa sivua, hän säpsähti yllättäen.
”Perhana”, hän kirosi huomatessaan saaneensa paperihaavan.
Hän laittoi kirjan pöydälle, sormen suuhunsa ja totesi, että parempi oli jatkaa siivousta. Alexander olisi varmaan jo kohta perillä. Hän oli etsimässä pölyhuiskaa kun ovikello soi ja hän päätti luovuttaa.
Seuraavaksi kuului Alexanderin keksimä merkki koputus ; kolme nopeaa, tauko, kaksi nopeaa, tauko ja yksi vielä. Lindaa alkoi väkisinkin hymyilyttämään ja hän riensi avaamaan ovea.
”Ei sun olisi tarvinnut koputtaa, kyllä mä tiesin kuka tulee”, hän huomautti.
”Mä tiedän, mutta mä halusin koska se on vain meidän oma juttu”, Alexander sanoi ja suuteli tyttöystäväänsä.
Hän piti Lindasta kiinni, astui eteenpäin ja sulki oven. Hän potkaisi kengät jalastaan ja työnsi tytön seinää vasten.
”Vai, että heti tosi toimiin”, Linda hykerteli.
”Mulla on ollut vähän ikävä”, Alexander vastasi ja hyökkäsi tytön päälle liian suurella voimalla jonka seurauksena he kummatkin kaatuivat maahan. Kaatuessaan he tönäisivät eteisessä olevaa lipastoa niin, että se pudotti jotain maahan. Kummatkin havahtuivat ja katsoivat vahinkoa.
Lattialle oli tippunut posliinimato, jonka Alexander oli ostanu Lindalle eräältä kirpputorilta jolla he olivat kierrelleen ja kummatkin naureskelleet esineelle. Nyt mato makasi sirpaleina lattialla eikä kumpikaan tiennyt miten suhtautua.
”Voi perse”, Linda sanoi ensimmäisenä.
”Mä ostan sulle jotain muuta tilalle, jooko?” Alexander lupasi.
”Äh, ei sun tarvitse. Mä laitan vähän liimaa, niin sitten se muistuttaa edelleen ja myös tästä hetkestä”, Linda sanoi ja hymyili.
”No totta, onneksi sä olet meistä se fiksumpi”, poika sanoi ja keräsi madon sirpaleet ”mihin mä laitan nää?”
”Pistä vaikka siihen pöydälle, korjaan sen myöhemmin”, Linda sanoi.
Poika laittoi sirpaleet samaan kohtaan jossa ne olivat hetkeä aiemmin olleet ja sulki Lindan syliinsä.
”Mun tekee mieli”, hän kuiskasi tytön korvaan ja nosti tytön tumman oranssia tunikaa helmasta.
”Sittenhän meitä on kaksi”, Linda sanoi ja auttoi poikaa nostamalla tunikan päänsä yli.
He saivat keinoteltua itsensä tytön sängylle ja menivät yhdessä peiton alle.

Linda makasi Alexanderin kainalossa.
”Mun on hyvä olla”, hän sanoi.
”Ihana kuulla. Munkin on, kuten aina sun kanssa. Sä olet parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut”, Alexander sanoi ja katsoi tyttöä silmiin.
”Oletko sä tosissasi?” Linda kysyi hämmentyneenä.
”Olen, ja mä haluan olla mun koko elämän sun kanssa”, Alexander sanoi ja nousi sängystä.
”Alex hei, mitä sä nyt ”, Linda sanoi ja hän tunsi sudenkorennot vatsassaan.
Hän osasi odottaa mitä oli tulossa. Hän oli itsekin miettinyt, että voisi olla jo aika virallistaa heidän suhteensa. Poika käveli alasti käymään eteisessä ja palasi hetken päästä pieni rasia mukanaan. Hän polvistui sängyn viereen ja hymyili. Linda näki heti, että poikaa jännitti, joten hän vastasi hymyyn ja tarttui Alexanderia kädestä.
”Linda Emilia Hiltunen, menetkö sä mun kanssa naimisiin?” poika avasi rasian, josta paljastui upean näköinen timanttisormus.
”Voi Alex, tottakai mä menen”, Linda kuiskasi kyyneleet silmissään.
Alexander otti sormuksen ja pujotti sen tytön sormeen. Hän suuteli Lindaa ja otti tämän kainaloonsa.
”Kulta hei, tää on iloinen asia, älä itke”, Alexander naurahti.
”Mä tiedän, mä olen vaan niin onnellinen”, Linda vastasi ja pyyhki silmiään.

Linda heräsi herätyskellonsa ääneen. Hän sammutti herätyksen ja koitti paikkaa vieressään, Alexander oli jo noussut. Hänen katseensa osui vasempaan nimettömään ja hän hymyili muistaessaan mitä yöllä oli tapahtunut. Hän nappasi aamutakin, puki sen päälleen ja kiirehti keittiöön jossa Alexander valmisti jo aamupalaa.
”Huomenta kihlattu”, poika sanoi hymyillen kun näki Lindan tulevan keittiöön.
”Huomenta vaan kihlattu”, Linda vastasi ja hän naurahti sanan tuntuessa niin vieraalta suussa.
Hän istahti alas ja katseli rakastaan.
”Mä muistelin eilen sitä kun me tavattiin”, Linda virnisti.
”Mä en unohda sitä koskaan. Sä olit kännissä”, Alexander nauroi.
”Enkä ollut, mä olin juonut vain pari kaljaa”, Linda vakuutti.
”Ja jotain muutakin. Sä halusit, että mä suojelen sua. Mä lupasin pitää susta huolta aina”, Alexander muisteli.
”Nii, ja lupauksesi olet pitänyt.”
”Ja tulen pitämäänkin. Ei sen takia, että lupasin, vaan koska mä rakastan sua ja haluan suojella sua”, poika selitti.
Linda hymyili tarttuessaan juustohöylään, ”Kerrotaanko heti kaikille?”
”Okei. Mä lähden kohta töihin ja nauran jokaiselle vastaantulijalle että myöhästyit mä kosin viime yönä maailman ihaninta naista ja se vastasi mulle myöntävästi”, Alexander sanoi.
”Senkin hassu, mä tarkoitin lähinnä ystäviä ja sukulaisia”, Linda hihitti.
”Kerro kenelle sä ikinä haluat, mun mielestä tässä ei ole mitään salattavaa.”
Lindan puhelin soi ja Alexander kävi hakemassa sen.
”Tuleva vävy, tyttärenne puhelimessa”, Alexander vastasi ja Lindaa nauratti ottaessaan puhelimensa vastaan.
”Hei äiti”, Linda sanoi puhelimeen.
”Onko se totta mitä Alexander sanoi, vai taas niitä turhanpäiväisiä hömpötyksiä”, kuului puhelimesta äidin hengästynyt ääni.
”Totta se on äiti, me mennään naimisiin”, Linda hihkui.
”Voi herranjumala, onneksi olkoon nyt sitten. Säikähdin niin, että meinasin kääntyä vahingossa yksisuuntaiselle tielle!”, äiti jatkoi.
”Kiitos paljon. Mitä kotiin kuuluu?” Linda kysyi.
”Kaikkea hyvää. Isäsi se vaan puuhailee moottoripyöränsä kimpussa”, äiti vastasi.
”Ainakin sillä on jotain tekemistä”, Linda sanoi.
”No se on totta. Mutta sen takia soittelin, että jos te Alexanderin kanssa tulisitte sunnuntaina meille syömään?” äiti ehdotti.
”Tietysti me tullaan”, Linda lupasi.
”Hienoa. Nyt pitääkin sitten pistää pöytä oikein koreaksi ja pyytää mummikin kylään juhlan tähden”, äiti vauhkosi.
Linda tiesi, että olisi aivan turha yrittää hillitä äitiään, sillä se ei auttaisi yhtään mitään.
”Nähdään sunnuntaina, kerro terveisiä kaikille ja muista ajaa varovasti”, Linda sanoi ja lopetti puhelun.
”Mennään sunnuntaina käymään meillä”, Linda huusi Alexanderille joka oli jo poistunut huoneesta.
”Selvä. Mutta mulla on jo kiire töihin, nähdään illalla rakas”, Alexander sanoi ja tuli antamaan Lindalle vielä lähtösuudelman.
”Mitä jos mä en päästä sua vielä?” Linda kiusoitteli ja kietoi kätensä pojan ympäri.
”Ei olisi ihan huono vaihtoehto sekään”, Alexander sanoi, suukotti vielä kerran ja totesi, että nyt oli pakko mennä jos hän halusi ehtiä bussiin.
”No mene nyt siitä”, Linda nauroi ja tönäisi poikaa ovelle päin.
Alexander lähti ja Linda meni parvekkeelle tupakalle jotta näkisi ehtisikö hänen kihlattunsa bussiin.
”Linda Emilia Kanerva, Linda Kanerva”, hän pyöritteli nimeä mielessään ja hymyili sytyttäessään tupakan.