Helmi

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi. Valot syttyvät. Nyt näen taas, mihin astun. Kukahan tuli sisälle tai lähti ulos? Hiljennän vauhtiani, ja kuuntelen, mistä suunnasta ääntä kuuluu. Ääni kuulostaa tulevan alaspäin rappusia. Minneköhän hän on matkalla? Minä olen mat-kalla kellariin hakemaan styroxhelmiä täyttääkseni säkkituolini. Olen kolmannessa kerrok-sessa. Alas tuleva henkilö selvästi lähestyy minua. Hän on tullut jo monta kerrosta alas-päin. Hän siis asuu jossain ylemmistä kerroksista. Minä olen varmaan ainut tämän kerros-talon asukkaista, joka ei sytytä valoja kulkiessaan, jos vähääkään näkee kulkea ilman. Muut tuntuvat aina kuluttavan sähköä joko portaissa tai hississä. Joskus mietin itsekseni, että kumpi vie enemmän sähköä; valojen sytyttäminen viideksi minuutiksi koko taloon kul-kemalla portaita, vai hissillä meneminen ylös tai alas neljän kerroksen väli. Olen toisessa kerroksessa. Askeleet ovat jo ihan lähellä. Vauhtini on hidastunut ajatellessani sähkönku-lutusta. Mielestäni on myös hauska tietää, kuka naapuri siellä liikkuu.

Askelet kuulostavat olevan selkäni takana. Katson taakseni. Takanani tulee kahdeksan-nessa kerroksessa asuva nuorimies.
– Hei! sanon.
– Hei! naapurini sanoo.
Viimeksi kun tapasimme, olimme molemmat tulossa perjantai-iltana ulkoa. Satuimme tulemaan samaan aikaan sisälle taloon. Hissillä ylös mennessämme vaihdoimme muutaman sanan. Nyt hän näyttää olevan vain viemässä roskia, koska hänellä on oikeassa kädessään roskapussi, eikä hänellä ole takkia päällä.
– Onko sulla kiire johonkin, kun oot vienyt nuo roskat? kysyn.
– Ei, kuinka niin? hän kysyy yllättyneenä.
– Saisinko mä susta vähän kantoapua, ku mun pitäis hakea tavaraa tuolta kellarista asuntooni?
– No, jos mä saan viedä nää roskat ensin, nii mä voin sitte kyllä tulla kellariin.
– Mä voin odotella sua tuossa hissin edessä sen aikaa, vai?
– No, jos haluat, mutta mä käyn äkkiä viemäs nää roskat, hän sanoi, ja lähti kävelemään takaovelle.

Minä menin vielä yhden kerroksen portaat alas. Avasin odotellessani kanahäkkivarastoihin johtavan oven. Kuulin, kuinka takaovi kävi uudestaan. Naapurini tuli nopeasti portaat alas, ihan kuin hänellä olisi ollut kiire johonkin. Hän tuli kuin tulikin avukseni.
– Mitäs kannettavaa sulla sitte ois tuolla odottamassa? hän kysyi tullessaan minua vastaan.
– No mun pitäis saada neljä pussillista styroxhelmiä ylös, et voin täyttää säkkituolin, vastasin.
– Säkkituolin…? Miks sä sellasta täytät?
– Mä tein sen opintoja varten.
– Mitä sä sitten opiskelet, jos teet säkkituolin niihin liittyen?
– Mä opiskelen tuolla luokanopettajaks, ja teen käsityönperusopintoja, joihin tääkin työ liittyy. Ekkö sä opiskele tuolla lääkkiksessä? kysyn kävellessäni sisään raskaasta varastoon johtavasta pommisuojaovesta.
– Joo, mutta miten sä sen tiedät? hän kysyy astuen sisään perässäni.
– Mä oon nähnyt sut haalareissas joskus rappukäytävässä, ja sit löysin pari kuvaa susta facebookissa yhden vanhan lukiokaverini kautta, joka opiskelee lääkkiksessä, sanon ja johdatan häntä kohti viimeistä kanahäkkivarastoa.
– Kuka se sun lukiokaveris sitte on?
– Antti Laitela.
– Aa. Eikö sulla asu siskoki tässä samas taloyhtiössä?
– Joo, sanon ja avaan kanahäkkini oven.
– Kylläpä sulla onkin paljon tavaraa täällä. Soitatko sä pianoakin? hän kysyy nähtyään Yamahan pahvilaatikon, jossa on sähköpianon kuva.
– Joo, soitan. Nää monet laatikot on täällä tyhjiä, ettei täällä tätä tavaraa nyt niin paljoa oo. Ja sit, kun saan vielä nää stryroxhelmet pois täältä, nii tänne tulee vähän enemmän tilaa. Otas tuosta nuo kaks pussia, sanon ja ojennan hänelle kaksi 52 lit-ran styroxhelmipussia.
– Ja näitä et olis saanu ite kannettua, vai? Eihän nää ees paina mitään.
– No eihän nää painakkaan, mutta kun näitä pusseja on neljä, nii en ois saanu kaikkia kannettua ite, sanon hymyillen nuorelle miehelle.
Lasken itseäni varten kaksi muuta pussia lattialle. Suljen kanahäkin oven, ja laitan muna-lukon takaisin paikalleen. Varmistan vielä toisen kerran, että se on varmasti lukossa. Otan pussit käsiini.
– No kyllä tässä kyllä apukädet näyttää olevan ihan tarpeeseen, hän sanoo hymyillen.
– Siks mä sun apuas pyysinkin, sanoin vastaten hänen hymyynsä.
Seuraan hänen perässään kohti varastoon johtavaa pommisuojaovea, jonka hän avaa minulle kohteliaana miehenä. Astun hänen edellään ulos sammuttaen samalla valot varastotilasta.
– Kiitos, sanon automaattisesti ja tilaan hissin alas.
– Ai me mennään siis hissillä. Eikös me mennä neljänteen kerrokseen? hän kysyy.
– Joo. Kyllähän portaitakin pääsis, mut hissillä on melkeen helpompi mennä näitten pussien kans, nii ei tuu tossa kapeessa portaikossa ongelmia.
– Totta. Siinä ei oikeen pääse kulkemaan, kun yks ihminen kunnolla kerralla.
Hissi tulee, ja astun sisään. Naapurini seuraa perässä. Painan automaattisesti neljännen kerroksen nappia. Hississä olemme ihan hiljaa, ja katsomme välillä toisiamme ja välillä näyttöä, joka kertoo, missä kerroksessa olemme menossa. Hissi tulee nopeasti neljännen kerroksen kohdalle, ja ovi avautuu. Mies astuu ensin pois hissistä ja minä tulen perästä. Hänen kännykkänsä alkaa soida.
– Pystytkö ottaan yhen pussin hetkeks aikaa, nii mä vastaan puhelimeeni? hän kysyy.
– Joo, anna vaan.
Hän antaa minulle yhden pussinsa syliini kahden muun pussin väliin. Minusta tuntuu kuin halaisin jotain kahdella isolla nyrkkeilyhanskalla.
– Matti. Seittemän aikaan. Joo, tuo vaan, hän puhelee puhelimeensa.
Katson häneen päin. Katseemme kohtaavat.
– Avaimet, sanon hiljaa ja katson oikealle puolelle alaspäin.
– Taskussako, hän muodostaa sanat huulillaan.
Nyökkään hänelle.
– Ketä teitä on sitten tulossa, Matti puhuu puhelimeensa.
Hän ottaa askeleen minun suuntaani. Hän irrottaa kätensä puhelimesta, ja tukee sitä olkapäänsä ja päänsä välissä. Hän kaivaa avaimen tiukkojen farkkujeni taskusta puhuen edelleen puhelimessa. Hän saa kun saakin avaimet käteensä. Hän kävelee porraskäytävää vasten olevan asuntoni oven kohdalle. Hän osoittaa asuntoni ovea ja katsoo minuun mer-kittävästi. Nyökkään hänelle. Hän työntää oikean avaimen lukkoon, ja irrottaa kätensä siitä saman tien.
– Hei, nähdään illalla, hän sanoo puhelimeensa lopettaakseen puhelun.
Matti laittaa kännykkänsä takaisin housujensa taskuun. Hän ottaa avaimestani uudestaan otteen, ja avaa oven.
– Neiti on sitten hyvä, ja astuu sisään, hän sanoo iloinen ilme kasvoillaan.
– Kiitos vaan. Mistä sä muuten oot niin varma, että mä oon neiti? kysyn astuen sisälle asuntooni.
Tiputan kolme pussillista helmiä asuntoni lattialle.
– No ei sulla näkyny olevan sormusta. Mikä sun nimes muuten on? Matti kysyy, ja laskee viimeisen helmipussin lattialle.
– Jenni. Ja mistä sä tiedät, vaikka mä olisin jättäny mun sormukset tänne asuntoon, ennen kun lähin alas. Haluisitko vielä auttaa mua äkkiä tuossa säkin täyttämisessä?
– No, jos siinä ei mee kauheen kauaa. Mulle on tulossa tänää noita kavereita vähän kylään ja otetaan ilo irti viimesistä lomapäivistä. Mun nimen sä taisitkin jo kuulla, ku vastasin puhelimeeni. Sormusasian vain päättelin näkemieni asioiden perusteella.
– No ei mulla mitään sormusta oo, kunhan kiusoittelin. Ei tuossa säkkituolin täyttämisessä luulis menevän kauan. Autat niin pitkälle, kun ehdit. Ja kyllä mä sun nimen muuten tiesin jo etukäteen sen facebookin kautta.
Katseemme kohtaavat. Meillä molemmilla näyttää olevan hymy herkässä.
– Tervetuloa mun luo, sanon ironisesti, ja otan kenkäni pois.
Otan pari askelta sähköpianon ja eteisenkaapin välistä yksiöni isoimpaan tilaan. Rullaan harmaan, pyöreän nukkamattoni sivuun. Matti ottaa myös kengät jalastaan.
– Tuosta matosta ois toivotonta siivota noita styroxhelmiä, sanon.
– No se on kyllä totta. Tää on samanmallinen asunto, kun mulla, mutta silti ihan eri näkönen.
– Se oli varmaan ihan odotettavaa, sanon ja kaivan säkkituolini sisäkankaan Ikeasta ostamastani kirjahyllystä.
– Tuonko mä nää pussit siihe? Mites sä ajattelut muuten täyttää sen?
– Tuo vaan, joo. Mä oon aatellu, et ensin kaadan jokaisesta pussista puolet tähän si-sätyynyyn. Sitten ei tarvi lopuks täyttää melkein täyttä säkkituolia ihan täydestä helmipussista, vastaan hakien samalla saksia peilikaapin eli eteiskaapin toiselta puolelta keittiöstä.
– Tuo kuulostaa ihan järkevältä.
Palaan keittiöstäni, jos sitä voi kunnolla edes keittiöksi kutsua, ja alamme täyttää säkki-tuolini sisätyynyä sohvani edessä keskellä yksiötäni. Kun asuntooni astuu sisään, oikealla puolella on kylpyhuone ja vasemmalle aukeaa yksiöni isoin avaratila, jossa on kirjahylly, sohva, televisio, ruokapöytä ja työhuoneen laatikosto kaikki samassa tilassa. Keittiö aukeaa saman tien ovesta eteenpäin katsottaessa. Keittiön laitteet ja vesipiste jäävät oikealle seinustalle kylpyhuoneen seinää vasten. Oikealle puolelle tätä käytävää, keittiötäni vasten jää peilikaappi ja pieni työtaso. Liukuovinen peilikaappi on oikea tilaihme. Siellä on ulkovaatteet, siivousvälineet ja vähän yleistä sekatavaraa. Keittiön seinän taakse jää kylpyhuoneen lisäksi pieni makuualkovi, johon mahtuu juuri ja juuri 120 cm leveä sänky. Sängyn toisessa päässä on myös kaksi vaatekaappia kiinnitettynä seinään sängyn yläpuolelle. Takaisin säkkituolin täyttämiseen. Alamme täyttämään säkkituoliani suunnitelmani mukaan, ensin pistämme puolet jokaisesta pussista. Säkkituoli täyttyy nopeasti. Säkkituolia täyttäessämme keskustelemme opiskelusta ja opiskelijaelämästä. Saan hänestä selville monia mielenkiintoisia asioita. Me olemme molemmat 20-vuotiaita ja kotoisin samalta alueelta. Kuulen myös lääkkiksen bileistä ja minä kerron hänelle omanainejärjestöni toiminnasta.

Kun kaadamme viimeistä pussin puolikasta melkein täyteen mustasta lakanakankaasta valmistettuun sisätyynyyn, kello näyttää viittä. Tämän perjantaipäivän säkkituoliprojektissa on kestänyt täytteiden hakuineen ja täyttämisineen vain tunnin verran. Onneksi löysin itselleni hyvän apumiehen.
– Mites mä voin muuten kiittää sua tästä avusta? kysyn Matilta.
– Hmm.. Mitäs jos sä vaikka tulisit tänää mun luo tuossa parin tunnin päässä, näin aluks, hän ehdottaa hymyillen.
– Miten niin aluks? Meinaatko, ettei se muka riitä?
– Katotaan nyt, mitä mä keksin.
– Ketä sun luokse on sitten tulossa tänään, jotain lääkkisläisiä vai?
– No tulee sinne pari muutakin avecina. Se mun kaverikin soitti kysyäkseen, että voi-ko se tuoda tyttökaverinsa mukaan.
– No mitä näissä teidän illanvietoissanne sitten yleensä tapahtuu, ja mitä ihmiset tuo mukanaan?
– No kaikki tuo omat juotavat yleensä. Iltaisin tapahtuu aina monenlaista, jonka tuut näkemään ja kokemaan illalla.
– Ai sä oot jo varma, että mä oon tulossa?
– No et oo kieltäytynytkään, vai onko sulla jotain muuta? Matti kysyy, kun saamme si-sätyynyn täytettyä viimeistä styroxhelmeä myöten, eikä yhtään mennyt lattialle.
– No kyllä mulla aina noita raportteja löytyy kirjotettavaks, mutta ei mulla muuta ollu kyllä suunnitelmissa.
– No sitten sä oot kyllä tulossa.
– Onko teillä tapana yleensä mennä ajoissa paikalle, vai tuleeko porukka vähitellen?
– Kyllä ne yleensä tulee vähitellen, mutta eikö se olis sulle mukavampi olla ajoissa, nii sit sun ei tarvi tutustua kaikkiin kertarysäyksellä. Mä oon käskeny niitä seittemäks luokseni, joten jos sä oot tasan seittemältä mun oven takana, niin oot varmasti en-simmäinen.
– No, jos mä lähden tästä minuuttia vaille seittemän, nii mä oon varmaan tasan seit-temältä sun oven takana. Ei neljän kerroksen portaissa pitäis sen kauempaa men-nä.
– Eli sä tuut, hyvä.
– Pidätkö sitä pussia hetken vielä pystyssä. Mä kaivan nuppineulat esiin, et saan sen pussin suun suljettua. Sitten sä oot taas vapaa mies, sanon siirtyessäni takaisin kaivamaan ompelutarvikkeitani kirjahyllystäni.
– Ai oonko mä ollu jossain vaiheessa sitten varattu vai? Matti kysyy ivallisesti.
– No oonhan mä su naikaas tässä kuluttanu jo tunnin, eikä sulla oo tuntunu olevan kiire poiskaan, sanon ja aloitan sisätyynyn aukon neulaamisen.
– Mitäs sä tälle nyt sitten vielä teet, vai onko tää näin valmis?
– No mä suljen tän aukon ensin käsin ompelemalla, ja sitten teen vielä ompelukoneella tuohon reunaan ompeleen, että se kestää paremmin. Sit mun pitää pistää tuo päällinen tähän päälle ja napata pari kuvaa raporttiin liitettäväks. Tiistaina sitten vien säkkituolin ja kansion raportteineen arvioitavaks.
– Pitääkö sun koko tuoli raahata arvosteltavaks?
– No ei nyt sentään. Riittää, että mä vien tuon päällikankaan. Vai olisitko sä halunnu tän viedä sinne?
– No onneks ei tarvi. Mitä mä olisin sitte keksiny pyytää vaivanpalkaks, ku nytkin on jo mietittävää.
Saan pussin suun neulattua kiinni.
– Kiitos tuhannesti avusta. Sä oot nyt vapaa lähtemään, jos haluat, sanon hymyillen.
– Ei mulla oo mihinkään kiire. Ootko sä varma, et selviät tuon ompelusta ihan ite sillä ompelukoneella?
– No voit sä toki jäädäkin. Ei tässä käsin ompelussa kauaa pitäis mennä. Istu sit ihmeessä kiireimmäks aikaa odottelemaan tuohon sohvalle. Tätä ei saa vielä testata.
– Voinko mä laittaa sulle sen ompelukoneen valmiiks tai auttaa muuten?
– No mun ompelukone on sängyn vieressä siinä pitkässä kaapissa siellä lattialla… ei-ku oota, mä haen sen ite, pidä sä tätä hetki pystyssä, korjaan sanomani.
Puhuin taas ennen kuin olin ajatellut, mitä minun pitäisi sanoa.
– Kyllä mä voin sen hakea, tee sä sitä vaan. Oon mä aiemmikin käyny naisten vaate-kaapilla. Ja sun kaapit tuntuu erityisen tutuilta, Matti vastaa.
Jään vain katsomaan Matin perään, kun hän siirtyy makuualkovin puolelle. En saa tehtyä mitään, kun mietin, mitä kaapistani mahtaa löytyä. Sen pitäisi olla melko siisti, mutta ei sitä koskaan tiedä. Aloitan käsin ompelun, kun näen Matin tulevan ompelukoneen kanssa takaisin. Hän laskee ompelukoneen pöydälleni. Hän ottaa ompelukoneen päältä suojakuvun pois, ja laskee sen maahan.
– Et taida tehdä tuota ensimmäistä kertaa, sanon.
– No oon mä joskus äitiäni auttanu ompelutöissä, täytyy myöntää. Ja on sitä joskus ala-asteellakin tullu ompelukonetta käytettyä.
– Ota tuolta laatikoston takaa tuo pinkki alusta sen koneen alle, ettei se naarmuta tuota valkosen pöydän pintaa.
– Selvä. Oliko sitte vielä jotain muuta?
– No nyt sä tuut pitämään tätä säkkituolia hetken, nii mä etin mun jatkojohdon, että saadaan koneelle vielä virtaakin.
Matti tulee istumaan sohvalle ja kaappaa säkkituolin otteeseensa. Mietin, kuinka ihanaa olisi itse olla tuon säkkituolin tilalla. Haen jatkojohdon, ja lasken sen ompelukoneen vie-reen. Menen istumaan sohvan käsinojalle Matin oikealle puolelle ottaen kiinni säkkituolis-tani ja neulasta.
– Osaatko sä laittaa langat koneeseen? kysyn jatkaessani ompelua.
– No voin mä yrittää, jos saan etäavustusta, hän sanoo pilke silmäkulmassa.
Olemme koko illan katselleet toisiamme hymyillen. Välillä en tiedä, miten päin oikein olisin. Ei tässä nyt oikein pysty edes kilauttamaan kaverille ja pyytämään apua.
– No ensin voisit ottaa siitä suojakuvusta sen paininjalan ja virtajohdon ja pistää ne paikalleen. Paras pistorasia käytettäväks on tässä sohvan vieressä, neuvon.
– No tuon osaan tehdä kyllä. Mä kysyn heti, jos tulee jotain kysyttävää.
Hiljenemme hetkeksi. Me molemmat keskitymme omiin töihimme. Seuraan sivusilmällä hänen touhujaan.

Ompelen viimeistä pistoa suuaukon sulkemiseksi. Katson Mattiin. Hänkin katsoo suoraan minuun. Hymyilemme. Hän on saanut koneen langoitettuakin ihan itse. Hän kysyi minulta ainoastaan ompelulangan paikan. Olemme molemmat olleet niin keskittyneitä omiin töihimme, ettemme edes puhuneet muuta.
– Kannattelet sä tätä mun säkkiä, jos mä hurautan sillä ompelukoneella? kysyn.
– Ehkä se on parempi niin. Sit sun ei ainakaan tarvis mua syyttää myöhemmin huonosta arvosanasta tai muuta.
– Tätä pussia ei ees arvioida, sanon istuen samalla ompelukoneen ääreen.
Säädän koneeseen piston pituuden kolmeen ja puoleen ja muutan neulan asentoa painin-jalan oikeaa reunaa lähemmäksi. Näin saan tikin lähemmäs suuaukonreunaa. Matti kaappaa säkkituolin syliinsä ja tarjoaa siitä minulle juuri oikeata reunaa.
– Miten sä muuten olisit tehnyt tän, jos mä en olis sua auttamassa? Matti kysyy.
– No olisin varmaan nostanu sen säkin tuolille, ja sit vaan taivutellu sitä tarvittavan määrän. Tai toisena vaihtoehtona olisin kilauttanu kaverin avukseni. Sisko ja sen mies on vielä kotiseudulla, joten niistä ei oo apua, vastaan ja painan paininjalkaa.
Ompelen suuaukon edestakaisin kokomatkalta kiinni. Teen tikkausompeleen yksinkertaisena toiseen päähän asti, että koko säkkituoli pienenee yläreunasta sen verran.
– Valmis. Kiitos avusta. En mä olis varmaan selvinnyt tästä koko touhusta ilman sua, sanon Matille hymyillen.
– Ei kestä kiittää, kunhan tuut mun luo sitten seittemäks. Mä yritän samalla kuumeisesti miettiä, miten muuten sä voisit mua kiittää tästä suuresta palveluksesta. Mä taidan tästä lähteä laittamaan paikkoja kuntoon omassa asunnossani, ennen kave-reiden tuloa.
– Mä katon, jos saisin säkkituolin raportin kirjotettua. Ja jos muuten mua ei näy, nii tiedätpähän ainakin, että mistä lähet hakemaan, sanon Matille silmää iskien.
– Voi kuule, se on sun oma menetykses, jos sä et tuu ylös, Matti sanoo siirtyen ovelle television ohi.
– Ehkä, ehkä ei, vastaan.
Nousen tuoliltani, ja siirryn ovelle päin peilikaapin toiselta puolelta keittiöpisteen ohi. Jään nojaamaan peilikaappiin ja katson, kun Matti laittaa kenkiänsä jalkaan.
– Tarviiko mun tuoda jotain muuta sun luo, kun mahdolliset omat juomat ja itteni? kysyn.
– No ei oikeestaan. Sähän saat melkeen tulla kahtakättä heiluttaen mun luo.
– Pitää kattoo.
– Mutta mä meen nyt. Nähdään pian uudestaan. Hei! Matti sanoo ovea avaten.
– Hei! sanon, ja jään katsomaan Matin perään.