Ensimmäinen [#6]

Sunnuntai, viikon viimeinen päivä, pyhäpäivä. Päivä, jolloin Teemun vanhemmat saapuvat kotiin isännän työmatkalta. Työmatka oli ollut odotettua lyhyempi, joten he palasivat jo aamusta kotiinsa. Vanhemmilla oli tarkoitus yllättää poikansa iloisesti tulemalla aamusta kotiin, vaikka olivat sanoneet palaavansa illalla. Vanhempien saapuessa kotiinsa kymmeneltä, he yllättyivät, että naulakossa roikkui vieras tytön takki ja vieraat kengät olivat lattialla, ja ne olivat melko pientä kokoa. Talokin oli vielä pimeänä, eikä kukaan ainakaan hereillä varmaan ollut. Teemun äiti, Päivi sytytti valot keittiöön ja siirtyi ylös kohti poikansa makuuhuonetta. Hän raotti ovea ja näki, kuinka Teemun sängyssä oli yhden nukkujan sijasta kaksi. Päivi tunnisti poikansa lyhyet tummat hiukset, mutta ihmetteli, kelle kuuluivat nuo vaaleat pitkät hiukset, jotka näkyivät myös peiton alta. Päivi jäi ihmettelemään asiaa ja poistui huoneesta sulkien oven perässään. Hän meni miehensä Riston luo alakertaan ja sanoi:
- Siellä oli Teemulla joku tyttö nukkumassa sen kanssa.
- Kuka? Risto kysyi.
- En tunnistanu, joku vaaleahiuksinen tyttö se oli.
- No kyllä me se kohta nähään, kun ne herää.
- Varmasti. Onkohan tuo jo vakavaakin…?
- Saattaa olla, jos yöksikin näin tullaan.
- No se me tullaan näkemään.

Heräsin. Kello näytti yhtätoista. Teemu vielä nukkui. En raaskinut millään nousta Teemun kainalosta pois vielä, joten jäin katselemaan Teemua ja nautin olostani vielä hetken. Ei mennyt kauaakaan, kun Teemukin heräsi.
- Huomenta, sanoin.
- Huomenta, huomenta. Nukuitko hyvin? Teemu vastasi.
- Ei tässä voi oikeen huonostikaan nukkua, sanoin ja annoin Teemulle pusun poskelle.
- Voi siinä huonosti nukkua, jos vaikka mun käsi ois huonosti tai muuta vastaavaa.
Katsoimme toisiamme merkittävästi ja suutelimme nopeasti.
- Pitäiskö meidän nousta heti ylös, sillä mun vanhemmatkin tulee tänään jossain vaiheessa illalla kotiin, Teemu sanoi.
- Pitäiskö mun lähteä ennen sitä, vai kerrotaanko me tänään niille meistä?
- Katotaan sitä kohta, mutta mennään nyt aamupalalle.
Nousimme sängystä ja suuntasimme ovelle. Teemu avasi oven ja näimme, kuinka alakerrassa paloi jo valot.
- Sammutitsä varmasti illalla kaikki valot? kysyin.
- Sammutin.
- Sitte meiän varmaan kannattaa pukea ensin, ennen kun mennään alakertaan, sillä me taidetaan joutua kertomaan meistä nyt.
- Niin taitaa olla. Ne kyllä sano palaavansa vasta illalla, mutta näyttää siltä, että ne on palannu jo nyt.
Teemu sulki oven. Puimme vaatteet päällemme ja siirryimme alakertaan. Teemu kulki edellä ja minä seurasin vähän pelossani perässä. Suuntasimme askeleemme kohti keittiötä ja sinne päästyämme näimme, kuinka Teemun vanhemmat istuivat ruokapöydän ääressä.
- Huomenta, sanoimme Teemun kanssa melkein kuin yhdestä suusta.
- Huomenta vaan teillekin, Päivi sanoi.
Teemun isäkin nosti katseensa päivän lehdestä. Tunsin, kuinka heidän katseensa suuntautuivat minuun. En tiennyt, mitä olisin sanonut, mutta onneksi Teemu avasi suunsa:
- Tässä on se Melissa, joka oli viikolla auttamassa mua matikan kanssa.
- Joo niin se tais olla, Päivi sanoi.
- Ootteko te niinku yhessä, vai? Risto kysyi.
- Joo ollaan me, Teemu vastasi.
- Te haluatte varmaan aamupalaa, Teemun äiti totesi.
- Sitä varten me alas tultiin, Teemu sanoi ja istuutui pöytään.
Menin istumaan Teemun viereen, ja minua häiritsi, etten ollut sanonut vielä muuta kuin toivottanut huomenta. Teemun äiti haki meille lautaset. Aamupala oli jo pöydässä kuin odottamassa meitä. Teemun isä, Risto avasi ensimmäisenä suunsa, istuttuamme kaikki pöydän ääreen:
- No Melissa, mistäs päin sä tuut?
- Tältä samalta paikkakunnalta ihan vaan, eikä tästä oo ees kun kävelymatka meille, vastasin.
- Mikäs sun sukunimes on? Päivi kysyi.
- Ahopelto.
- Sehän kuulostaa tutulta. Ookko sä kenties jotain sukua tuolle Ritva Ahopellolle? Päivi kysyi.
- Se on mun täti, ja mä tiedän, että te työskentelette samassa työpaikassa.
- Mä oon muuten nähny susta jutun lehdessäkin, Päivi jatkoi.
- Nii, kuorojuttuja, vastasin.
- Kyllä sä muistutat vähän tätiäskin.
- Onhan meillä samoja juuria.
- Tietääkö muuten sun vanhempas jo tästä teiän jutusta?
- Äiti! Teemu keskeytti.
- Ei olla kerrottu, mutta kerrotaan varmaan tässä lähiaikoina, vastasin ystävällisesti Päivin kysymykseen.
- Te haluatte sitten varmaan kertoa sen ite, Päivi ehdotti.
- Joo niin halutaan. Me tehään se joku päivä yhessä, kerroin.
- Ootteko jo tentannu tarpeeks? Syötäiskö jo…? Teemu kysyi.
- Joo syödään vaan, onhan meillä tässä aikaa keskustella myöhemminkin, Päivi sanoi.
Söimme aamupalan, ja näin, kuinka minua edelleen tarkkailtiin. Päivi ei enää niinkään, mutta Teemun isä, Risto kylläkin. Risto kysyi vielä:
- Ootteko te viettäny koko viikonlopun täällä meillä?
- Mikä kysymys toi nyt oli? Teemu kysyi.
- Kysymys, johon haluaisin kuulla vastauksen, Risto jatkoi.
- Älä nyt kiusaa noita nuoria tuollasilla kysymyksillä. Ovat viettäneet viikonlopun niin kuin ovat parhaaksi nähneet, Päivi sanoi.
Minusta tuntui, kuin Päivi olisi alkanut vähän luottaa minuun tai edes pitää minusta. Aamupalan syötyämme kiitimme ja siirryimme Teemun kanssa yläkertaan hänen huoneeseensa. Huoneeseen siirryttyämme suljimme myös oven perässämme ja istuuduimme sängylle vieretysten. Katsoin pihalle hänen ikkunastaan ja näin vastakkaisen omakotitalon ja muutamia rivitaloja. Muistin kulkeneeni talojen ohi pienempänä monta kertaa kouluun, ja nyt vähän vanhempanakin. Näin nuorempana siitä on tullut kuljettua silloin, kun ajattelin Teemua. Se oli hyvä syy juosta, sillä kukaties, koska hän olisi katsonut ikkunasta pihalle ja tunnistanut minut. Mieleeni nousi monia hyviä muistoja katsoessani ulos ikkunasta. Aikaisemmin en edes voinut millään kuvitella, että joskus itse katselisin täältä ylhäältä tielle.
- Melissa, Teemu toisti nimeäni ja huitoi kättään naamani edessä.
Olin ollut ajatuksissani. Oli kuin olisin unohtanut, missä olin, mutta silti en ollut unohtanut. Kaikki tuntui unelta tai vähintäänkin sadulta näin ajatellen.
- Mitä sä mietit, kun oot noin muissa maailmoissa? Teemu kysyi minulta.
- Katoin tuosta ikkunasta pihalle ja mulla heräs siitä vaan kaikkia muistoja. Muistin, kuinka me mun kaverin kanssa kuljettiin tästä ohi kouluun, ala-asteelle.
- Jaa, jaa. Miks noiden piti tulla näin aikasin kotiin.
- En osaa sanoa, mutta ei siitä toisaalta mitään haittaakaan ollu. Nyt ne ainakin tietää meistä, eikä tarvi enää pitää sitä vanhemmilta salassa. Vielä pitää toki kertoa munkin vanhemmille.
- Eikö sua häirinny, ku ne tenttas sua?
- Olis se ollu kumminkin edessä, eikä tuossakaan kyllä ollu vielä kaikki kysymykset, mitä ne tulee multa kysymään. Ootapa vaan, sultakin tullaan kysymään sitten kaiken näköstä, kun päästään meille asti. Sä olit muuten aika kiusaantuneen olonen tuolla alhaalla, se oli aika sulosta, sanoin ja annoin Teemulle pusun poskelle.
- Kyllähän sitä nyt tulee kiusaantunu olo, kun joutuu kuuntelemaan vanhempiensa tyttöystävätenttiä. Ootapa vaan ite, kun päästään teille asti.
- Ja sun pitäis olla meistä se kokeneempi. Pitäiskö muuten meidän mennä tänään meille ja kertoa myös mun vanhemmille tää uutinen, ettei ne vaan kuule mun tädiltä sitä?
- Sovitaan sitten niin. Syödäänkö vaikka meillä ensin ja mennään sitten teille?
- Tehään vaan niin. Mulla on muuten kuoroharkatkin tänään, että mun pitää sitten mennä laulamaan jossain vaiheessa, mutta ei se oo varmaan mikään ongelma.
- Ei varmaan. Moneltako ne sun harkat on?
- Kolmesta puol viiteen. Meidän pitäis varmaan kohta puolin lähteä sit meillekin päin, kun kello näyttää jo puolta kahtatoista. Kyllä me nyt syödä voidaan, mutta sitten pitää melkeen lähteä sen jälkeen.
- Niin on.
- Tehtäiskö muuten matikanläksyt tässä odotellessa, yksistä kirjoista, yhellä laskimella?
- Miten se onnistuu?
- Sä annat mulle paperia ja tehään ne läksyt yhessä ja mehän voidaan naputella laskimella vaikka vuorotellen, jos ei muuten, sanoin ja hymyilin leveästi Teemulle.
Hän kiersi kätensä ympärilleni, antoi suukon poskelleni ja sanoi:
- Okei.
Teemu nousi ylös ja meni reppunsa luo, joka lojui pöydän vieressä lattialla. Hän etsi matikan kirjat, laskimen ja kansion käsiinsä ja tuli takaisin sängylle.
- Ota sieltä kansiosta vaan paperia itelles, mutta mä lasken matikat tähän vihkoon, Teemu sanoi.
Siirryimme lattiatasoon ja aloimme laskea.
Ei mennyt kauaakaan, kun saimme laskettua neljä kotitehtäväämme, jonka jälkeen palasimme taas sänkyyn pitkin pituuttamme. Teemu makasi selällään, ja minä asetuin makaamaan kyljelleni kädellä päätäni tukien. Juttelimme siinä hetken menneestä elämästämme. Naureskelimme sille, mitä olimme tehneet ja kokeneet. Kerroin myös Teemulle, kuinka olin ajatellut tämän tuntuvan osittain sadulta. Hän katsoi minua, hiukan hymyillen, ja se tuntui ihanalta. Vastasin häneen hymyynsä hymyllä, joka oli myös yhtä pieni, mutta silti paljon kertova. Teemu pujotti kätensä reiästä, jonka päätäni tukeva käteni oli muodostanut. Hän laittoi kätensä selkäni taakse ja veti minut kainaloonsa. Käperryin siihen kuin pieni lapsi ja laitoin toisen käteni hänen ympärilleen. Hänkin otti minusta halaavan otteen ja halasimme pitkään. Silmästäni valui kyynel, mutta tällä kertaa se oli onnen kyynel. Olin onnellinen, että olin siinä juuri nyt. Painoin kasvojani Teemun rintaa vasten. Tunsin, kuinka Teemu irrotti otteensa ja silitti poskeani. Kohotin katseeni Teemuun päin ja hän näki kyyneleen toisella poskellani ja pyyhkäisi sen pois ja katsoi minua ymmärtäen. Hän oli jo nähnyt heikoimman hetkeni, eikä tämä ollut sellainen. Hymyilin, mutta silti poskellani oli kyynel. Katsoimme toisiamme pitkään, kunnes kuulimme Päivin huutavan meitä alas syömään.
Syötyämme Päivin valmistaman maittavan aterian olimme lähdössä kertomaan meistä minun vanhemmilleni. Ruokapöydässä olimme keskustelleet minusta ja perheestäni. Teemukaan ei enää tuntunut kovin kiusaantuneelta, kuten oli aikaisemmin päivällä ollut. Lähdimme kävelemään kohti kotitaloani yhden tietämillä. Matka ei ollut kovin pitkä ja Teemu auttoi minua kantamaan reppuani, joka ei edes ollut painava. Matkamme kulki pienen metsikön halki, missä minä kuljin edellä, niinhän se sanontakin kuuluu, että naiset ensin. Matka ei ollut pitkä. Kotiini päästyämme huomasimme, ettei ketään ollut kotona. Emme saattaneet kertoa meistä vielä vanhemmilleni. Oletin heidän olevan kaupassa, sillä muualla he eivät yleensä edes olleet. Menimme huoneeseeni, sanoin:
- Hieroisikko mun harteita ja selkää vähän, kun ne on nii kipeet.
- Okei, mutta sun pitää kyllä mennä makaamaan mahalles, mieluummin sängyn päälle.
Makasin rentoutuneesti sängyllä, kun tunsin, kuinka hartioideni kipu pisteli ihanasti. Se tuntui hyvältä, kun Teemu ei hieronut liian kovaa, vaan juuri sopivin ottein. Yhtäkkiä kuulin, kuinka ovessa ääntyi avain. Havahduin ja nostin itseni käsieni varaan niin, että Teemukin säikähti.
- Mitä sä nyt noin? Teemu kysyi.
- Vanhemmat taitaa tulla kotia, kun olin kuulevinani, että joku ois tulossa, sanoin.
Samalla hetkellä kuulin, kuinka vanhempani tulivat kotiin. Heidän oli täytynyt huomata vieras takki eteisen rahilla, sillä äitini huusi:
- Päivää!
- Hei, missäs olitte? huusin takaisin.
Samalla viittoilin Teemulle, että hän nousisi päältäni, ja hän teki työtä käskettyä. Juuri, kun olimme asettuneet istumaan vierekkäin, äiti kurkisti ovesta sisään:
- Hei, mä oon Melissan äiti, Sari, äitini sanoi ojentaen kättään Teemulle.
- Teemu, Teemu sanoi kätellen äitiäni.
Tunsin heti oloni hiukan kiusaantuneesti, mutta sitten muistin aamupäivän tapahtumat ja miten Teemu oli ollut kiusaantunut ja rauhoituin. Äitini ei kyllä sanonut enempää, vaan poistui huoneestani ja meni keittiöön. Hän ei edes ollut vastannut kysymykseeni. Tiesin jo, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Äitini keittäisi päiväkahvia ja kutsuisi meidätkin pöytään. Sen hän oli tehnyt aina, kun siskoni oli esitellyt poikakavereitaan kotona. Katsoin merkittävästi Teemua silmiin ja huomasin, että hän katsoi myös minua.
- No miltä tuntu, kiusaantuneelta? Teemu kysyi.
- Ehkä vähän. Mä muuten tiedän nyt jo, että kohta äiti huutaa ja kysyy, juotko sä kahvia. Ja sit se pyytää meitäkin kahville, vastasin.
- En mä juo kahvia. Mistä sä muuten tiedät, että ne keittää kahvia?
- Ne kaittää aina, jos on vieraita talossa. Sama juttu on käyny mun siskon poikakaverien kanssa. On myös voinu olla niin, että äiti on laittanu ruokaa.
- Juotko sä Teemu kahvia? äitini kysyi tullen ovelle.
Aloimme hymyillä ja Teemu vastasi:
- En juo, kiitos vaan.
Äitini palasi kiltisti keittiöön ja jätti meidät rauhaan, ainakin hetkeksi.
- Sähän oot hyvä ennustamaan, Teemu totesi.
- Pitäiskö mun perustaa nyt joku oma ennustusyrityskin, niinku Niiskuneiti Muumeissa teki. Muumipeikko kyllä Niiskuneidin sinne ennustamaan laittoi, vai oliko se Nipsu, Nipsu se tais kyllä olla, sanoin.
- En mä nyt sitä tarkottanu. Sähän voit vaan ennustaa, mitä meille tulee tapahtumaan… Teemu ehdotti toiveikkaana.
- En mä nyt niin kauas voi ennustaa, lähitulevaisuutta vaan. Sen mä pystyn ainakin jo ennustamaan, että kohta äiti huikkaa meitä kahvipöytään.
Ennen kuin Teemu ehti sanoa mitään, kuulimme, kuinka äitini huusi meitä kahville. Aloimme nauraa ja siirryimme keittiöön. Keittiössä Teemu istui viereeni, isääni vastapäätä.
- Mä oon Seppo, Melissan isä, isäni esitteli itsensä.
- Teemu, Teemu vastasi kohteliaasti.
- Mitäs teillä on täksi päiväksi suunnitteilla? isäni kysyi meiltä.
- No me nyt ollaan täällä meillä niin kauan, että mun pitää lähteä harkkoihin ja lähettäessä heitetään Teemu matkan varrelle. Illalla pitää sitten tehä läksyt, sanoin, vastaten isäni esittämään kysymykseen.
Kahvipöydässä juttelimme kaiken näköistä. Isäni jutteli Teemun kanssa enimmäkseen jalkapallosta. Äitini kanssa osallistuimme välillä miesten keskusteluun, mutta keskustelimme myös yleisistä asioista. Kellon viisarit tuntuivat liukuvan kuin rasvattu, sillä aika kului hirveän nopeasti. Ennen kuin huomasimmekaan, minun oli jo lähdettävä harjoituksiini ja matkalla jätimme Teemun matkan varrelle. Olimme sopineet soittelevamme illalla, joten odotin jo iltaa innolla.
Kuoroharjoituksissa kerroin yhdelle ystävälleni, joka asuu eri paikkakunnalla kuin minä, edellisen viikon tapahtumista ja mitä kaikkea minulle oli tapahtunut. Ystäväni oli onnellinen puolestani ja kertoi myös, kuinka hänellä ja hänen poikakaverillaan meni hyvin. Ehdimme muutenkin vaihtaa kuulumisia laulamisen ohella. Pienimmät ystävämme kuorossa kuuntelivat mielenkiinnolla meidän puheitamme päällisin puolin ja oli hauska katsoa, kuinka he ajattelivat: ”hyi, poikia”. Yritimme rauhoitella heitä, että ikää lisää tullessa alkavat kyllä pojatkin kiinnostaa. He vain pudistelivat päätään, mutta kyllä aika sen heille tulee näyttämään. Isäni haki minut harjoituksista puolentoista tunnin laulamisen jälkeen. En malttanut odottaa pääseväni kotiin. En siltikään soittanut vielä matkalta Teemulle, sillä tiesin isäni istuvan vieressä, enkä halunnut hänen kuulevan. Kotiin päästyäni tein nopeasti läksyt, että saisin ne pois alta ja sitten soitin Teemulle. Puhelu oli pitkä ja se tuli minun laskuuni. Illalla katsoin vielä hiukan tv:tä, ja odotin innolla pääseväni seuraavana päivänä kouluun, sillä Teemukin olisi siellä.
Maanantaiaamu, kello on vähän yli kuusi. En ollut jaksanut edellisenä iltana käydä pesemässä hiuksiani, joten olin siirtänyt sen aamuun. Ylös nouseminen oli tuskaista, mutta ajatuksissani oli vain Teemu. Kävin suihkussa, peseydyin, pukeuduin, söin aamupalaa, kuivasin ja kiharsin pitkät vaaleat hiukseni, meikkasin ja pakkasin reppuni. Olin valmis lähtemään kouluun. Koulussa minua odotti aivan uusi maailma. Monet tulivat kysymään minulta, oliko minun ja Teemun välinen juttu totta. Oli koulussa myös kavereita, jotka eivät tienneet asiasta mitään. Ensimmäisen välitunnin minä istuin normaaliin tapaan kavereideni kanssa, mutta toisella välitunnilla uskaltauduin poikajoukkion sekaan, missä Teemu vietti aikaansa, eivätkä muut pojat olleet moksiskaan. Yksi kyllä katsoi ensin minua kyllä pitkin nenänvartta, mutta pian ymmärsi, miksi olin siinä. Tuntui, kuin minun ja Teemun välinen suhde olisi ollut koulumme toisen asteen opiskelijoiden kuumin puheenaihe sinä päivänä. Toinen kuuma puheenaihe oli tulevat vanhojentanssit, mutta niistä oli puhuttu jo pitkään. Myös meistä tietämättömät saivat selville meidän olevan yhdessä. Tunsin oloni mukavaksi Teemun rinnalla, eikä minua edes häirinnyt joidenkin tuijottelu, mikä minua normaalisti olisi häirinnyt.
Ruokavälitunnilla menin syömäänkin Teemun ja muiden poikien kanssa. Emme saaneet olla hetkeäkään kahdestaan, kunnes päätimme lähteä ruokalasta muuta pöytäseuraa aikaisemmin. Menimme pihalle, koska ilma oli ihana ja suutelimme. En tiedä, näkikö meitä kukaan, mutta en edes välittänyt. Tahdoin vaan olla kaksin hänen kanssaan. Olimme ulkona niin kauan, kunnes meidän piti mennä historian tunnille. Olimme molemmat sillä kurssilla, mutta istuimme aivan eripuolilla luokkaa. Ajatukseni harhailivat tunnin aikana, mutta aina välillä pystyin myös keskittymään aiheeseen.
Päivän viimeisten tanssituntien aikana en saanut tanssia Teemun kanssa kertaakaan. Tanssitunnitkin kuluivat kuin siivillä, sillä valmistautuminen tärkeää päivää varten oli hikistä puuhaa. Koulun jälkeen menin Teemulle, missä teimme läksyt, juttelimme, suutelimme ja teimme muutenkin kaikkea sellaista, mitä halusimme. Teemun vanhemmatkaan eivät enää häirinneet meitä, sillä heillä oli jo käsitystä minusta. Myöhään illalla vasta palasin kotiin ja menin melkein suoraan nukkumaan, soitettuani tietenkin ensin Teemulle.

Melissan elämä muuttui siis yhden viikon aikana totaalisesti. Ennen hän oli viettänyt kaiken vapaa-aikansa kotona, kun nyt hän halusi viettää kaiken vapaa-aikansa Teemun kanssa. Melissa oli kuin perhonen, joka oli kuoriutunut kuorestaan. Tytön puhelinlaskut kasvoivat siskon laskujen tasolle. Tyttö kasvoi muutenkin psyykkisesti. Rakkaus se muutti Melissaa, eikä Melissa itseään. Melissa näki itsensä muutenkin jo aivan uudenlaisin silmin, vaikka ei edes ollut vielä neitsyyttään menettänytkään, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaisi joskus. Melissalla ei tuntunut olevan asian suhteen minkäänlaista kiirettä, mikä oli hyvä. Kaikki tapahtuu aikanaan.