Ensimmäinen [#5]

Aamulla heräsimme kahdentoista aikoihin. Edellispäivä oli ollut pitkä, joten makasimme vielä hetken sängynpohjalla muistellen edellistä iltaa ja yötä.
- Muistakko vielä, mitä eilen tapahtui, Teemu aloitti.
- En mä nyt niin montaa lasillista sitä boolia juonu, ettenkö muistais, sanoin. Matti ainakin oli loppuillasta jo niin humalassa, että kävi oksentamassa välillä, mutta aloitti sitten uuden putken. Sittenhän Matti aiko myös yhes vaihees riisua ittensä alastiki, mut onneks Katja sai pidettyä ees ne sen bokserit jalassa.
- Mä en kyllä muista tollasta. Mä kyllä muistan, kuinka Petri ja Saara oli niin humalassa, että luulivat olevansa piilossa sen ison viherkasvin takana, mikä meillä on tuolla alhaalla. Ne vähä pussaili siellä ja käpälöivätkin toisiaan, mut sit ku vaatteita oli lähössä, Elina keskeytti sen. Se oli hyvä.
- Muistan mä tuonkin. Mä muistan myös, mitkä oli sun viimeiset sanat ennen ja jälkeen nukahtamisen.
- Mitä, puhuinko mä unissani?
- Joo. Hereillä ollessas sä sanoit vielä rakastavas mua, mutta unissas sä huusit ”Melissa, Melissa oota”. Aivan kun sulla ois ollu vaikeuksia pysyä mun perässä, vaikka luulis kyllä asioiden olevan toisinpäin, kun oon tällanen.
- Millanen tällanen sä muka oot? Sä oot just hyvä tuollasena.
- Mulla tätä läskiä löytyy niin paljon.
- Eihän oo. Rinnat nyt toki on täyttä rasvaa ja onhan sitä vähän muutenkin, mutta niinhän kaikilla on. Et sä oo lihava. Paljonko sä painat?
- En kerro!
- No sano nyt vaan, mikset sä nyt muka mulle vois kertoa?
- No okei. Mä painan n. 645-660 newtonia.
- En mä tarkottanu painoa newtoneina, vaan kiloina.
- Sillon sun ois pitäny kysyä mun massaa. Mutta massaa mulla on 66-67kg.
- Eihän se nyt oo ees paljon. Kuinka pitkä sä oot?
- Jotain 162cm, ehkä. Se on vaan arvio, en tiedä tarkkaan pituuttani, voi olla enemmän tai vähemmänkin.
- Ihan sopusuhtanen ihminen sä oot. Ja mun mielestä naisessa pitääkin olla jotain, mistä saa kiinni.
- Mä oon parhaimmillani painanu jotain 72kg, joten oon mä nyt jo jotain 5 kiloa laihtunu vuoden aikana, ja sullakin saattaa siihen olla ansiota.
- Mulla, miten niin?
- No kun oli se juttu, se keskustelu netissä, mun piti saada välillä miettä, mitä seuraavaksi kirjoittaisin. Paras tapa miettiä oli lähteä pihalle kävelemään. Kävi kumminkin niin, että aloin nauttia pihalla olemisesta ja siitä, että ihmiset sano mun hoikentuneen, se kohotti itsetuntoa. Sitä ulkoilua on vaan tullu jatkettua, ja se on paras tapa ajatella asioita, eikä kukaan häiritse, jos on yksin liikkeellä. Vihan tunteet voi purkaa juoksemiseen ja muuten käveleskellä tai juosta. Se on ihanaa.
- No täytyy kyllä myöntää, että oot sä vähän laihtunu siitä, mitä oot joskus ollu. Se saattaa kyllä ollakin se, mitä tarvittit, että susta tuli noin mukava ja ihana, sä.
- Mitenköhän meiän keskustelu eteni eilisistä juhlista muhun?
- Olithan säkin eilen juhlissa, joten miksei sua sais muistella ja mehän ollaan kahestaan, joten saadaan puhua mitä vaan.
- Niinhän se on. Pitäisköhän meiän muuten nousta ja siivota vähän eilisiä jälkiä.
- Pitäis varmaan, mutta ensin syödään aamupalaa.
- Okei, sanoin ja nousin ylös. Teemu otti minusta mallia nousten myös ylös.
- Huomasikko muuten, että me nukuttiin koko yö sillai, kun olisin istunu sun sylissä tai sillee, en osaa selittää, kysyin.
- Siis niinku sillai sylikkäin tavallaan, huomasin, koska heräsin jossain vaiheessa yötä ja mun käsi on ollu suh mahan päällä.
- Mun mahan?
- Mun käsi niiku oli siinä sun päällä tai ympärillä, miten sen nyt sanois…
- No mutta oli kuitenkin. Mennäänkö nyt sinne aamupalalle nii päästään vauhtiin.
Siirryimme keittiöön. Teemu teki koko aamupalan. Hyvä oli, kun sain laittaa edes teevettä kiehumaan. Teemu kattoi pöydänkin. On siinäkin herrasmies ja ihana sellainen. Nyt kun ajattelee vuoden takaisia tapahtumia, ne tuntuvat hyvin kaukaisilta. Teemu sai aamupalamme nopeasti valmiiksi. Tarjolla oli voileipiä, joissa oli päällä salaatinlehtiä, kinkkua, juustoa ja tomaattia. Joimme myös teetä ja nautimme toistemme seurasta. Yhtäkkiä kuulen kännykkäni soivan yläkerrassa, Teemun huoneessa.
- Se on mun, äiti siellä varmaan soittelee, sanoin ja lähdin kipuamaan ylös. Kaivoin puhelimeni esiin ja vastasin:
- Niin.
- Äiti täällä hei, saitteko nukuttua?
- Joo saatiin me ja eilen oli mukava ilta.
- Tuutko muuten syömään kotiin?
- En mä tiedä, mä saatan vielä nimittäin jäädä tänne ainakin iltaan asti, ehkä aamuunkin, kun tän kaverin vanhemmat on jossain työmatkalla, ja muuten hän joutuis olemaan ihan yksin koko viikonlopun.
- Jassoo. Ja kukas tämä hän on?
- Mun täytyy mennä nyt, tuli kiire, sanoin ja lopetin puhelun. Laitoin puhelimeni äänettömälle. Suuntasin matkani alakertaan, missä Teemu jo näytti odottavan minua.
- Äitee siellä vaan soitteli, vastasin ennen kuin hän ehti kysyäkään mitään.
- No mitäs se?
- Kysy, meenkö kotiin syömään.
- Ja mitäs sanoit?
- Etten voi jättää sua tänne yksin, sehän ois julmaa.
- Mitäs äitis siihen?
- Ei mitään, kun lopetin puhelun.
- Oli kyllä aika julmasti tehty.
- Voi olla, mutta saahan mullakin nyt jotain salaisuuksia olla, vai?
- Ei nyt ainakaan meiän välillä.
- Kyllä mäkin tän salaisuuden äidille tuun paljastamaan, mutta kaikki aikanaan. Mutta kyllä mä uskon, että kaikilla on salaisuuksia, joita ei kerrota edes poika- tai tyttöystävälle, kuten esim. luottamukselliset asiat kavereiden kanssa.
- No toki joitain, mutta ei mitään suuria.
- Pääpiirteittäin vois kyllä sanoa, että ei salaisuuksia. Olipa muuten syvällinen keskustelu.
- Jonka sä keskeytit taas tuollasella kysymyksellä, mutta annetakoon se anteeksi ottaen huomioon, että olet ensikertalainen. Yksi kysymys tuli muuten mieleen, kutiakko sä? Muista olla rehellinen.
- Kyllä mä kutian joistain paikoista, jos kutitustekniikka on oikea.
- Saanko mä testata mun tekniikkaa suhun?
- Et! Kutiakko sä muuten?
- En.
- Et vai, sitten mä saan varmaan koittaa.
- Et saa, Teemu sanoi hymyillen.
Syöksyimme toistemme kimppuun yrittäen kutittaa toinen toistamme. Kohta minä makasin taas avuttomana keittiön lattialla. Teemu oli saanut ylivallan, enkä pystynyt liikkumaan.
- Mites nyt suu pannaan?
- Näin, sanoin laittaen huuleni törrölleen.
En voinut vastustaa kiusausta, ja Teemu käytti tilaisuutensa hyväkseen ja suuteli minua. Suutelimme kauan, kunnes väistin sivulle ja sanoin:
- Ai tällästäkö tää pussailu on?
- Että sä oot ekspertti keskeyttämään, mutta muista,, mä oon päällimmäisenä, etkä pääse mihinkään, Teemu sanoi jatkaen taas suutelemista. Tällä kertaa tuli myös kieli mukaan, mikä tuntui aluksi vähän oudolta, mutta senkin saloihin pääsin mukaan.
- Sähän oot nopee oppimaan, Teemu sanoi äkisti keskeyttäen, mutta jatkaen saman tien niin etten ehtinyt sanoa mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä alkoi harhailla vartalollani. Se yritti päästä paidan alle, mutta Teemu istui paidanhelmani päällä. Se ei kuitenkaan ollut este vaan hidaste. Hän nousi vähän saaden kätensä paidan alle. Tunsin, kuinka käsi nousi vartaloani ylemmäs kohti paljaita rintojani, joten aloin kiemurrella hermostuneesti. Teemu ymmärsi vihjeen ja otti kätensä pois paidan alta. Suutelimme edelleen kiihkeästi. Tällä kertaa Teemun käsi alkoi vaellella paidan päällä, mikä ei saanut minussa aikaan hermostuksen tunnetta. Käsi nousi kylkeäni pitkin ylemmäs, tavoittaen myös lopulta rintani. Teemu alkoi hennosti puristella rintaani. Se ei tuntunut ollenkaan pahalta, se oli itse asiassa aika mukavaa, kun toinen tunnustelee vartaloasi. Vielä muutama suudelma ja Teemu otti hegähdystauon. Hän kysyi:
- No miltäs tuntu?
- Eikö mun pitäis kysyä tuota sulta? kysyin katsoen hänen kättään, joka oli yhä rintani päällä.
- Ihan pehmoseltahan tuo, hän sanoi irrottaen molemmat kätensä ja sain käteni vapaaksi.
- Eikö meiän muuten pitäny siivota täällä? kysyin.
- Piti, piti ja kyllä me siivotaankin, mutta ensin kannattaa vaihtaa vaatteet päälle.
- No pitäiskö meiän sitten mennä, sillä mitä pikemmin me alotetaan, sitä aikaisemmin siivous on valmis.
Teemu nousi ylös ja ojensi kätensä minulle ja auttoi minutkin pystyyn. Suuntasimme ylös vaihtamaan vaatteita. Vaihdoimme vaattemme samaan aikaan, samassa huoneessa. Olin aikaisemmin ajatellut, etten näinkään nopeasti etenisi pojan kanssa, mutta kaikki vaan tuntui niin luonnolliselta, joten se ei tuottanut ongelmaa.
Siivottuamme talon ja kerättyämme pullot pusseihin, päätimme mennä käymään Prismassa palauttamassa pullot. Pullot tarvitsivat neljä muovipussia, joten oli siinä kyllä kannettavaa kahdelle. Rahoilla suunnittelimme ostavamme jotain ruokaa syötäväksi. Saimmekin rahoilla juuri sopivasti tarvikkeita täyttävään salaattiin, jota olimme suunnitelleet valmistavamme. Kaupasta pois lähtiessämme törmäsimme Hannaan, joka oli myös ollut edellisiltana juhlissa.
- Tekö siis todella ootte yhdessä? Hanna kysyi.
Katsoimme toisiamme merkittävästi Teemun kanssa ja hän vastasi:
- Joo ollaan me, kuinka niin?
- Kuulin vaan jotain sellasta eilen, mutta en ollu uskoa korviani, mutta kai se on pakko uskoa, Hanna sanoi.
- Onko tää jotenkin yllättävää, vai? kysyin.
- Ei, yllätyin vaan kuullessani sen illalla, kun näin teidän vaan istuvan vierekkäin, mutta ette ollu ees käsikkäin, juttelitte vaan omien kavereidenne kanssa, Hanna vastasi.
- Kyllä me välillä istuttiin myös käsikädessä, mutta et varmaan nähny, Teemu sanoi.
- Oli muuten hyvät pirskeet, mutta nyt pitää mennä. Onnea teille, Hanna sanoi vielä ja lähti kävelemään kauppaan.
- Kiitos ja hei, huikkasin vielä perään ja näin, kuinka hän kääntyi parin metrin päässä nostaen vielä kättä heilauttaakseen meille. Aloitimme matkamme kohti Teemun kotia, tällä kertaa ilman neljää pullopussia. Nyt meillä oli mukana enää yksi pussi, missä oli tarvikkeita salaattia varten. Kuljimme käsi kädessä koko matkan, ja Teemu kantoi pussin. Matkan aikana emme montaa sanaa vaihtaneet, mutta tunsimme kyllä läheisyyden välillämme. Yhtäkkiä kompastuin jalkoihini ja kaaduin selälleni.
- Sattuiko suhun? Teemu kysyi ja ojensi toisenkin kätensä auttaakseen minut pystyyn.
- Ei sattunu, sanoin ja otin hänen kädestään kiinni.
Sain vedettyä itseni pystyyn, mutta horjahdin samalla eteenpäin ja suoraan Teemun syliin. Teemukin horjahti, mutta sai pidettyä tasapainonsa. Aloimme molemmat nauraa. Olin Teemun kainalossa ja jatkoimme kävelemistä.
- Miten sä nyt noin kompuroittit? Teemu kysyi rauhoituttuaan.
- En mä tiedä. jalat vaan yhtäkkiä meni alta, ehkä siks, että oot niin komee.
- Mäkö komee? No täytyy kyllä myöntää, että oon mä komee. On tullu peiliin muutaman kerran katottua.
- Itserakas. Mä en teekkään sulle nyt salaattia.
- No hyvä, sä et ees saa tulla meille. Oot sä muuten koskaan huomannu, et sulla on nätti hymy ja aivan ihanat silmät.
- On mun silmiä kehuttu kyllä, ja oon kyllä itekin ihan tyytyväinen silmiini. Sinistä väriänikin oon oppinu arvostaa kokeilemalla pari kertaa ruskeita piilareita.
- Mullakin taitaa olla joku muistikuva.
- Ai on vai?
- On. Mutta kiirehditään nyt jo, mulla on kiljuva nälkä, Teemu sanoi pistäen juoksuksi.
- Oota nyt vähän! huusin ja lähdin juoksemaan häntä kiinni.
Se oli kuin jotain kissa ja hiiri-leikkiä, mutta hauskaa se oli. Olimme yhdessä hujauksessa taas Teemun luona.
Aloimme laittaa ruokaa ja minä organisoin. Teemu paloitteli kinkun ja juuston, ja laittoi makaronit kiehumaan. Minä hoidin vihannekset ja salaatin maustamisen suolalla ja pippurilla. Teemun saatua työnsä tehtyä, hän yllätti minut halaamalla minua takaapäin. Käännyin ympäri, puukko uhkaavasti kädessä ja annoin hänelle pusun. Sitten käännyin taas jatkamaan paloittelua. Teemu katsoi touhuamistani olkapääni yli. Hän olisi pystynyt tarkkailemaan työskentelyäni päänikin ylitse pituuseromme takia, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän halasi minua niin kauan, että makaronit olivat valmiita, kunnes hän meni kaatamaan niistä vedet pois. Teimme salaatin valmiiksi ja söimme. Valmistamamme salaatti oli nopeasti syöty.
- Nyt sitten ruokalevolle, sanoin.
- Selevä, Teemu sanoi nousten ylös.
Hän vei astiat tiskipöydälle ja palasi takaisin pöydän ääreen, missä minä vielä istuin. Hän kysyi:
- Mitä mietit?
- En mitään, katoin vaan pihalle tuosta ikkunasta.
- No mitä näky?
- Autio katu, ykskään auto ei ajanu ohi, eikä kukaan kävelly siitä ohi.
- No nyt ruokalevolle, kuten sanoit. Nouse.
Nousin ylös. Teemu kaappasi minut syliinsä, ja sanoi:
- Nyt mä kannan sut sitte ylös.
- Et sä jaksa, päästä alas.
- Kyllä mä jaksan. Ota vaan kunnolla musta kiinni, ettet putoa.
Otin Teemua kaulasta kiinni ja hyväksyin osani. Pian hän jo heittikin minut sängylleen ja tuli itse viereeni. Kello näytti jo neljää. Makasimme kyljillämme katsellen toisiamme. Emme sanoneet mitään tai tehneet mitään, katselimme vain.

Melissa nukahti sängylle vähän aikaa Teemua katseltuaan. Teemu ei nukkunut, hän vain katsoi nukkuvaa Melissaa. ”Voi kuinka kaunis Melissa onkaan”, Teemu ajatteli. Hän tarkkaili tyttöä kauan, silotteli poskea. Vähän aikaa Melissan vierellä maattuaan, Teemu nousi ylös, laittoi Melissalle peiton päälle ja meni itse tietokoneen ääreen. Hän käynnisti koneensa ja kirjautui messengeriin sisään. Hän näki kavereitansa olevan myös kirjautuneena ja alkoi jutella kaverinsa Matin kanssa.
Matti: moi
Teemu: no hei
M: onkos melissa vielä siellä?
T: tuossa se nukkuu mun sängyllä. muistakkos sä eilisestä mitään?
M: kyllä mä nyt jotain muistan, mutta en kaikkea. muistakkos ite sitte?
T: en, mutta paremmin kun sä ja melissa kerto mulle, mitä olit eilen tehny.
M: mitä mä nyt oon tehny?
T: olit pitäny kuulemma pienen strippaus esityksen, mutta katja oli saanu sut lopettamaan ennen kun bokserit oli lähteny.
M: pitää kysyä katjalta, pitääkö toi paikkaansa.. pitää se kuulemma.
T: ai onko katjakin mesessä?
M: on se. liitänkö sen meiän keskusteluun?
T: ei tarvi, sitä paitsi mä lopettelen kohta, sitten varmaan kun melissa herää.
M: mistä sä tiedät, vaikka se nukkuis iltaan asti…?
T: enhän mä tiedäkkään, mut mä pystyn aina herättämään sen, mutta en mä raaski, kun se näyttää niin suloselta nukkuessaan.
M: mitäs meinaatte illalla tehä?
T: en mä tiedä… saa nyt nähä.
M: ajattelin vaan, kun kuulin, että ois taas pippalot illalla tiedossa…
T: kuka pitää?
M: Johanna.
T: pitää nyt kattoa, mitä me suunnitellaan, että tullaanko vai eikö tulla. Melissa heräs justiin, joten meen nyt pois. hei
M: hei, nähään illalla.
T: jos nähään
Teemu kirjautui ulos ja sulki koneensa.

Heräsin. Teemu istui koneella. Laitoin peiton syrjään.
- Kauanko mä oon nukkunu? kysyin.
- Tunnin verran, koska kello on vähän yli viis, Teemu vastasi.
- Kenen kanssa sä siellä juttelet?
- Matin. Se sano, että Johanna järjestää illalla pippalot.
- Mitäs sanoit, että mennäänkö me?
- Mä sanoin, että meidän pitää miettiä. Haluaisitsä mennä?
- En mä tiedä, aivan sama. Haluaisitsä mennä?
- Toisaalta sinne ois kiva mennä, mutta toisaalta ois hauska olla kahestaankin vaan.
- Totta. Joten mitä me tehään?
- Katotaan sitä vähän myöhemmin… Mehän voidaan mennä sinne, jos me ei keksitä mitään tekemistä. Katotaan nyt, mitä ilta tuo tullessaan.
- Tehään niin.
Makasin sängyllä selälläni. Teemu tuli luokseni. Hän istahti hajareisin päälleni.
- Sä näytät muuten tosi kauniilta, kun sä nukut, Teemu sanoi.
- Ja muutenko mä en näytä, vai? vitsailin.
- Näytät, näytät, mutta tosi kauniilta nukkuessas. Taas sä muuten pilasit herkän hetken.
- Mä yritin tuoda huumoria hetkeen.
- Nyt saat kyllä maksaa sen, Teemu sanoi ja alkoi kutittaa minua kyljistä.
Siitä seurasi naurua ja kikatusta minun osaltani ja Teemu naureskeli, että sai kutitettua minua. Huidoin käsilläni ja otin häntä ranteista kiinni, mutta en saanut pysäytettyä häntä, sillä Teemulla on enemmän voimaa kuin minulla.
- Ei saa! huusin, kun Teemu kutitti.
Sain lopulta Teemun lopettamaan. Hän hellitti otettaan ja minä työnsin hänen kätensä irti minusta. Päästin irti, ja kysyin:
- Miks sä noin yhtäkkiä rupesit kutittamaan?
- Siks, kun sä oot vaan niin hyvä pilaamaan herkkiä hetkiä.
- Eikö tää muka enää oo herkkä hetki?
- Miten sen nyt ottaa. Mehän voidaan aina tehä tästä hetkestä herkkähetki, mutta sitä et kyllä keskeytä. Teemu asetti kätensä pääni molemmin puolin ja nojautui eteenpäin. Ensin hän suuteli minua otsaan ja siirtyi siitä nenänvartta pitkin alemmas ja vielä yksi pusu leukaan, ennen kuin hän saavutti huuleni. En tiennyt, mitä käsilläni tekisin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulla oli kädet vapaana. Teemu tuki itseään käsillään. Siirsin toisen käteni hänen niskansa taakse ja toinen käteni vaelteli hänen kylkeään pitkin. Käteni Teemun niskan takaa laskeutui Teemun toiselle kyljelle. Käteni siirtyivät Teemun valkoisen neulepaidan alle. Teemu lopetti suutelemisen. Avasin silmäni. Hän nousi vähän ja otti paidan päältään pois. Hän nojautui taas eteenpäin ja painautui lopulta minua vasten. Aloimme taas suudella ja suljimme silmämme. Hän laittoi kätensä selkäni alle. Teemu siirsi painoaan vasemmalle ja nosti minua oikealla kädellään, ja käännyimme kyljillemme. Teemu käytti vielä toistamiseen voimaa ja käänsi meidät niin, että hän oli lopulta alla. Hän käänsi meidät loppuen lopuksi 180 astetta ympäri suudellen kokoajan. Käteni olivat yhä hänen kyljillään, hänen kätensä siirtyi minun kylkiini ja paitani alle. Hän nosti paitaani kokoajan ylemmäs ja ylemmäs, lopulta vetäen sen päältäni pois. Suutelimme yhä kiihkeämmin. Enää hänen kätensä eivät yrittäneet ylöspäin, vaan ne alkoivat liukua alaspäin. Kädet saavuttivat housujeni vyötärölinjan, ja hän yritti avata vyönsolkeni, mutta keskeytin suutelemisen ja sanoin:
- En oo vielä valmis.
- Sori, Teemu sanoi ja veti minut taas lähelleen ja jatkoimme suutelua.
Suutelimme toisiamme vielä pitkään, välillä kielen kanssa, välillä ilman. Lopulta vauhti hiljeni, kunnes lopetimme. Makasimme silti hetken vielä hiljaa sängyllä. Minä makasin hänen rintansa päällä ollen hänen kainalossaan. Hän piti minua tiukasti kiinni. Hetki oli niin rauhaisa, mutta silti yhä kovin intiimi. Hetken siinä makoiltuamme katsoin kelloa, se näytti jo melkein puolta seitsemää. En halunnut olla se, joka rikkoo herkän hetken, joten siirsin katsettani kohti Teemua ja näin kuinka hänkin katseli minua. Katseemme kohtasivat, aivan kuten kuluneen viikon maanantaina matematiikan luokassa. Se tuntui hassulta. Katsoimme toisiamme hetken, kunnes molemmat purskahdimme nauruun.
- Mille sä naurat? kysyin.
- Sulle, kun sä vaan käännyt kattomaan mua, kun mä tiedän, että sä halusit sanoa jotakin, Teemu vastasi.
- Ehei, halusin vaan kattoa sun naamavärkkiä, enkä vaan tuijotella sun jalkojas. Sitä paitsi mulle tuli tuossa mieleen, kun me katottiin toisiamme silmiin maanantaina matikantunnilla.
- Kyllä se mullakin kävi mielessä, mutta nyt se jo tuntuu tosi kaukaiselta, vaikka kun ajattelee, nii siitä ei oo ees viikkoa.
- Eihän siitä oo, mutta aika sun kanssa kuluu vaan niin nopeesti.Tääkin päivä on tuntunu vaan parilta minuutilta.
- No ethän sä oo tänää ees oikeen muuta tehnykään, kun nukkunu. Ensin sä nukuit puoleenpäivään ja sitten sä nukuit äskenkin.
- Siitä on jo yli tunti, kun mä nukuin.
- Ai on vai? Teemu kysyi yllättyneenä.
- Kyllä tää aika kuluu vaan nopeesti sun kanssa, Teemu jatkoi.
Annoin Teemulle vielä yhden pusun ja sitten nousin ylös.
- Mihin sä nyt? Teemu kysyi.
- Vessaan.
- Tuu pian takas.
- Tuun, tuun, sanoin ja kävin vessassa.
Palatessani vessasta Teemu makasi yhä sängyllä.
- Mitäs muute sanot, mennäänkö käymään siellä Johannalla tänään? Teemu kysyi.
- En mä tiedä vieläkään. Keksitäänkö me jotain muuta tekemistä?
- Kyllähän me nyt tekemistä keksitään, mutta katotaan sitä nyt vielä. Nyt on kyllä vähän nälkä, mitäs jos syötäis jotain.
- Kyllähän me nyt jotain voitais syödäkin. Alkaa tässä jo vähän tulla nälkä.
Siirryimme alakertaan ja päätimme valmistaa lämpöisiäleipiä. Leipien valmistamisen ohella nauroimme monta kertaa ja olimme vähällä aloittaa ruokasodankin, kunnes sanoin:
- Ruoalla ei saa leikkiä.
Se sai meidät nauramaan entistä enemmän. Leipien laittaminen ja syöminen vei meiltä aikaa tunnin. Sälekaihtimistakaan kaikkia emme sulkeneet, vaikka meillä ei ollut kummallakaan paitaa päällä. Rintsikat minulla kyllä oli, mutta ei se estänyt näkyvyyttä kokonaan. Syötyämme menimme katsomaan, tulisiko tv:stä mitään hyvää elokuvaa tai ohjelmaa. Sieltä ei tullut mitään, joten piti keksiä muuta.
- Mitäs nyt sitten, mennäänkö me sinne Johannan työ, vai ei? kysyin.
- Mä en ees tiedä, pitäiskö Mattia uskoa, kun se on joskus aina huijannukki mua.
- Mitä sä noin yleensä oot tehny viikonloppusin? Juhlinu sekä perjantaisin että lauantaisin, vai?
- No en mä yleensä oo kaksissa pippaloissa ollu. Pitäiskö meidän vaan jäädä tänne ja tehä jotain kahestaan..?
- Joo tehään vaan niin. Mentäiskö käymään vaikka pihalla kävelemässä vähän aluks tai jotain?
- Joo toi on hyvä idea. Kyllä me jotain varmasti keksitään, mutta mennään nyt pihalle.
Laitoimme tv:n kiinni ja kävimme pukemassa vaatetta päälle, että pääsisimme ulos. Ulkona teimme pitkän lenkin. Leikimme myös välillä kissa ja hiiri-leikkiä, missä minä jäin aina kakkoseksi. Pihalla käyminen oli erityisen virkistävää. Palasimme kävelyltä yhdeksän aikoihin. Teemu meni käymään suihkussa, joten minä jäin yksin talon puolelle. Näin pianon, enkä voinut vastustaa kiusausta, joten menin soittelemaan. Ensimmäinen laulu, joka tuli mieleeni oli ”We are walking in the air”. Soitin kappaleen ulkomuistista. Soitin laulun useamman kerran läpi. Pianon päällä oli nuottikirja, joka sisälsi joululauluja, joten avasin sen ja aloin soittelemaan. Kyllästyin kumminkin äkkiä joululauluihin ja aloin taas soittamaan ”We are walking in the air” laulua. Soitin niin keskittyneesti, etten edes huomannut Teemun tuloa. Lopetin laulun soiton loppusointuun ja Teemu sanoi:
- Sähän soitat kauniisti.
- Tuo on yks niistä kappaleista, minkä osaan ulkoa ja hyvin. Kuulisit, kun soitan jotain kappaletta ensimmäistä kertaa…
- No soitappa tuo, hän sanoi ja avasi nuottikirjasta, missä oli joululauluja, jonkun sivun.
Kappaleena oli ”Joulumaa”. Aloin soittaa, eikä se sujunut hullummin, sillä olin soittanut sitä kotonakin jo monta kertaa aikaisemmin.
- Tuo on ihan tuttu laulu, oon soitellu tuota kotonakin, sanoin.
- Hyvin se silti meni, vaikka mä annoin sulle vaan jotkut nuotit.
- Mä pystyisin soittamaan ”Joulumaan” korvakuuloltakin yhellä kädellä, eikä sointujakaan tarvis kyllä kauaa ettiä.
- No uskotaan… Mutta mä käyn nyt laittaas vähän vaatetta päälle, joten soittele vaan sillä aikaa.
- Hyvä on, sanoin ja aloin soittaa kissanpolkkaa.
Katsoin Teemun perään ja näin, kuinka hän katsoi taakseen minua kohti. Oli hyvä ettei hänen pyyhkeensäkin tipahtanut, mutta Teemu sai pidettyä pyyhkeen ylhäällä. Eikä mennyt kauaakaan, kun Teemu oli taas alhaalla.
- No mitäs nyt sitten, kysyin ja suljin pianon kannen.
- Katotaanko tv:tä vai pelataanko jotain lautapeliä, vai jotain muuta.
- Me todettiin jo, ettei tv:stä tuu oikeen mitään. Mitä pelejä teillä on?
- Monopoli löytyy ainakin.
- No pelataan vaikka sitä ja pelataan vaikka tuossa tv:n äärellä, nii voidaan seurata samalla jotain elokuvaa, mitä lienee sieltä tulevankaan. Me voidaan tehä kyllä sitä jotain muutakin sitten, sillä onhan meillä koko ilta aikaa..
Teemu meni hakemaan Monopolia ja minä laitoin tv:n auki.
Teemun voitettua peli, kello näytti jo kahtatoista. Aika oli taas kulunut kuin silmissä hyvässä seurassa.
- Mitäs nyt sitten? Teemu kysyi.
- Mentäiskö nukkumaan, mua nimittäin vähän jo väsyttää.
- Voidaanhan me mennäkin.
Siivosimme pelin pois ja sammutimme tv:n, mistä ei tullut mitään hyvää elokuvaa koko illan aikana. Pelin veimme mukanamme yläkertaan. Vaihdoin taas sen Teemun vanhan t-paidan ylleni, joka minulla oli ollut edellisenäkin yönä ja Teemu nukkui taas bokserit jalassaan, mutta tällä kertaa ne olivat mustat. Kävimme iltapesulla. Minä siirryin sänkyyn ja Teemu kävi vielä sammuttamassa alhaalta valoja ja koittamassa, että ovi oli lukossa. Maatessani sängyllä mietin päivän tapahtumia. Mietin myös, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme menneet Johannalle. Päivä oli ollut erikoinen ja mieleenpainuva, vaikka vain pelasimme Monopolia illalla, mutta kokonaisuus ei unohdu. Teemu palasi ylös, sammutti valot ja tuli viereeni makaamaan. Hän otti minut kainaloonsa. Hän tuoksui raikkaalta ja puhtaalta. Katsoin Teemua ja näin, kuinka hän katsoi minua. Emme sanoneet mitään. Kasvomme lähestyivät toisiaan, suljin silmäni, suutelimme. Teemu sanoi:
- Mä rakastan sua.
- Niin mäkin sua, sanoin takasin ja suutelimme uudelleen.
Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja sanoin vielä:
- Hyvää yötä!
- Öitä!
Hiljenimme ja jossain vaiheessa sitten myös nukahdimme.