Nimetön

Sanoinko olleeni varma
mitä näinkään
tihkusateen peilissä

silmäsi olivat siihen sulautuneet
ja omani kenties liian vetiset

voiko hiljaista tunnetta erottaa
niin monen kirkuvan joukosta

Minun kaikkeen väsynyt katseeni sammuu
piilotetut aistit
etsivät kevään likaisesta ilmasta jotakin
paleleviin käsiini sopivaa

uskotko todella että tällaisten maailmojen rajusti
törmätessä
palaisivat polttoaineen kastelemat järjen ruumiit
kirkkaalla liekillä

Ei, tummana ne riippuvat yläpuolellamme
hauraissa hirttosilmukoissaan
ja ruumiimme verhoaa
syvään värittömyyteen

läpinäkyvä taivas,

maassa ohut jääriite


putoilevat sanat täyttävät syövyttävän sateen lailla

silmäkuoppien


tyhjyyden