II

Kaikki päättyy siinä missä huomaat palanneesi alkuun

ja niin

jossain mies yrittää olla maalaamatta kaikkia niitä lapsia
joita toivoisi syntymättömiksi

kunpa en olisi ajatellut sinisinä kiitäviä metrojunia
surumielisiä, kauniita

sokein silmin minä etsin jotain painavaa
nyrkkini tärisevät liikaa
ja huitovat voimattomina kasvoja joka puolella

nämä pillerit on saatava murskattua
niin sydäntäraastavan vaaleanpunaisia,
pahoinvoinnin- ja mustelmanvärisiä

Kuin rakkaus jota olen paossa

mutta niin on niiden lumemaailmakin
olen aina vieroksunut värejä

ei, en niele niitä kokonaisina
kieleni paisuu ja silmäni vuotavat

ja alan näkemään
voi sentään,
esteettisiä asioita

kotini sininen ovi
niin kaunis, että satutti
ja sisään astuessa tunne turvallisuudesta niin valtava
että se tuntui miljardeilta partateriltä rintakehässä

en onnellinen, mutta turvassa

En turvassa, keinotekoisen onnellinen
kun jo kerrosta ylempänä kiristän tulehtunutta suontani
minun on hyvä olla, on
ilmakuplat siirtyvät verenkiertooni
mistä
pääsen suosikkikohtaani;
siihen, missä likainen taivas repeää ääntäkään päästämättä
kaupungin yllä
syntymän ja kuoleman labyrintin yllä

minun sydämeni yllä

likainen taivas repeää äänettömästi kuin halkeava kalloni
ja lapsekkaan onnellisena katselen sen rakenneosien

keveää leikkiä

ja näen yhä uudelleen ne tummat puuhissit
kenties vain silmieni takana ja nyt todellisempina kuin koskaan
ja kymmenennessä kerroksessa astun ulos

katsokaa, lintuja !

Ne istuvat käsilleni, koskettavat olkapäitäni ja nokkivat silmiäni
ei sentään,
se tekee kipeää

ystävä muuttaa pois