Pohjola

Kansa pieni pohjoisen,
suurillensa alisteinen.
Ei vapaudesta nauttiva,
ei kuuseen korkuttava.

Sodat ja nälkävuodet.
Kuihtunevi pellot.
Viljat mätänevi.
Osan vei marras.

Mutta suuret ja mahtavat,
korkealle kapuavat.
Epäonnen tielle vievi,
on niiden matka tuo.

Silloin Suomi pieni,
oli nouseva.
Pienestä purosta,
suuri joki aukeava.

Ja silloin kansa kansaa vastaan,
omiansa häpäisi.
Niistä välittävi ei ollut;
maa valkoinen.

Mutta suuret ja mahtavat,
yhä korkeammalle kurottavat.
Suomi pieni oli yksi,
mutta yhdessä kaikki.

Kiitos ja kunnia.
Ylistävi heitä,
jotka maasta tuli
ja maaksi oli tuleva.

Pohjoisen pieni kansa,
suosta syvästä nousi.
Loistona tähden eteni,
kuuseen korkuttavi.

Mutta katajaan kapsahtavi.
Oma maansa pyhä.
Tuli paikalle ahneus,
ylpeys pahempi.

Nosti kädellänsä,
toisen suuhun vievi.
Muuttunevi ajassa,
vai onko ajaton?

Laulujakin laulanevi,
vaan ei enää.
Sisu joskus henkevä,
Tapiokin pitkä ja jylhä.

Joutsen lentävi metsän yli,
karhu siellä taivalteli.
Kielokin vielä kukkii,
vaikka piilossa se pysyvi.