Kuuntelen eilistä

”Remember that piano”
 
Katson menneisyyteen
 
katson syntymääni,
joka sekin
on mysteeri
 
valhe,
joka on
kirjoihin kirjoitettu
 
valhe, jota
on povattu
pitkäksi ja
onnelliseksi
 
epäilykselle
alttiina
tahtoa ja haluta
kestää tyhjien
öiden ja
surumielisten
rakkauksien paino
 
me,
jotka olimme
lähellä,
mutta niin kaukana
 
näkymättömiä
ymmärtämään
anteliaisuuden mittaa
 
sen enempää
kuin
 
 
 
kolikolla on
ihmeellinen
voima
 
nuoruuden
pauloihin jääneellä
mahtava kyky
rakastella
 
salaa
tai
jokaisen
tahdonvoiman
kuumuudessa
 
sisällään tuntea
 
tyytymättömyyden
olemassa olevaan
 
suuttumuksen
osaksi halua
kuten ihmisen
karttaa luetaan
 
tartutetaan unelmia
ja onnellisuutta
 
 
 
muistan se
malttamattomuuden
 
tulen, joka
polttaa jokaista
soppea
 
jokaista koloa
 
kuinka se halusi
repiä kaiken
siveän ja
uskonnollisen
 
kuinka se
halusi tyydyttää
ja tulla tyydytetyksi
 
 
 
 
mikä kasvattaa
intohimon vietin
elämän viettiä
suuremmaksi
 
mikä tekee
ruumiin miekan
sielun miekkaa
suuremmaksi
 
ei mikään
 
 
 
 
tulevaisuus oli
aina jossain
toisaalla
 
jossain missä
todellisuuden ja
mielikuvan häveliäisyys
 
käännyttää sieluja,
huolettoman
maan ja taivaan
välissä
 
 
 
olisi rakastettava
ansaitakseen
 
koskettava
suljetuin silmin,
tunnistaakseen itsensä
peilistä
 
tunnistaakseen
toisen elävän,
jota koskettaa
suljetuin silmin
 
kääntää selkänsä
ja
unohtaa
 
jotta ei muistaisi
miltä ne silmät
näyttävät
 
mitä tuntevat
 
ja niin me
pakotamme itsemme
vastoin
sisäistä näkemystä
 
vastoin syviä vaistoja
 
epämoraalisuuteen
 
vahingoittaaksemme itseämme
 
antaaksemme julmuudelle
oikeutuksen
 
 
 
”  Rainy days never say goodbye”
 
 
 
nuoruuteni kirkkaalla
taivaalla
uneksivat pehmeät ajatukset
 
niitä ei ollut
kynnetty
 
ja sen niittyihin
ei
aura ollut ehtinyt
 
sikiäminen ja
itäinen koettelivat
 
antoivat hiljaisuuden
voimassa kyvyn
ymmärtää miten
elämä naurahtaen
ponnistaa esiin
 
ja näyttää
hampaansa
 
miten se
elämän ihme kohisee
ja kuinka rakkaus
palvoo ja
värisee valossa
 
kaikki näyttää
eilistä
koreammalta
 
kuohuen vuolaammalta
ja minun
täytyisi vain
laskea ja hallita
 
katsoa sitä
virran hohdetta
kuinka se
piti huolen omistaan
 
kuinka se
jätti jalanjälkensä
jota seurata
 
 
 
jumalan lahjana
osasin nähdä
koskematonta kauneutta
 
osasin imeä
lämpöä
ja läheisyyttä
 
luullen ansaitsevansa
kaiken
 
kaiken uhkeuden ja
kiihtyvyyden
murtautua esiin
 
tässä sitä
on
elämä
 
kannustaen uusiin iloihin
ja samalla muistuttaen
 
ikävöiden lapsuutta,
sen ääniä
ja
haikeutta
 
 
 
 
jokaisellahan
pitäisi olla
kohtalo omassa
kämmenessään
 
maailmoja romahtaa
ja niitä
kasataan,
mutta minun
nälkäni
 
huusi intohimoaan
 
huusi ja
paiskoi
 
koskettaen koko
rakkautensa voimalla
 
ilmaisten kauneutta,
läheisyyttä ja
arvokkuutta
 
sitä toivoin
toistettavuudeltani
 
elämän ja
kohtaloiden koskettaa
tai kuten
tavallista
soljua ohi
 
valtavasti kuplia
ja
pintaan noustessaan
tyhjiä
 
pelkkää
kuoleman hiljaisuutta
 
 
 
”A vision of blue skies forever distractions”
 
 
 
 
näyttääkö,
kuulostaako elämäni
onnellisuudelta
 
ottaessaan vaan
vastaan
väistämättömyyden
 
oma sisäisen
luomukseni,
joka
kantoi vastuitaan
 
satunnaisuudesta
vapaita kohtaloita
 
tahti jos
toinenkin
veressäni
 
pilkaten hyvää
ja pahaa,
jos niistä
ei ollut
elämänkumppaniksi
 
vain musiikin
minä tunnistin
 
sen aikaansaaman
liikutuksen
sydänalaan
 
 
 
 
mikä on
tavoittelemisen
arvoista
 
mikä tekee luomisen
ja jälkeen jätetyn
toistuvuuteen
jälkensä
 
aloittaa alun
ja lopun
tai päinvastoin
 
lopettaa
uuteen alkuun
 
 
“You used to say, I like Chopin
 
 
viimeisinä vuosina
olen
nähnyt paljon
ontuvia ja
matelevia
ihmisiä
 
pelkkiä pintapuolisia
vertauksia
 
mikä ihme
ihmisiä
nykyään vaivaa
 
 
 
 
miksen kuule
täsmällisen ilmaisun
välttämättömyyttä
 
tai sydämellistä
auliutta jalkauttaa
menneisyys
ritarillisuuteen
 
niin kuin aina
minä olen seissyt
yön tullen portailla
 
niin kuin minä
tunnen olevani yhtä
 
jokaisen äänen
saavuttaa
 
antaa uusi elämä
ja olisihan
minun pitänyt
 
tietää
 
sanomatta
yhtään sanaa
hellyydestä
 
katsomatta
toisiamme
 
että pidät
Chopinista
 
 
 
 
miten haaveiden
käy,
miten surullisia
aamut ovat
ilman kosketusta
 
miten surullisia
katseet,
jotka eivät
tunne
Chopinin merkitystä
 
 
 
 
miten se
herättää silmäsi,
miten se
imee mitättömyyttä
 
ihmisen mielen
poikki ja
sieltä
unettomuuteen
 
jotta soittimeni
heläjäisi onnesta,
olisi uusi
ulottuvuus
 
uuteen päivään
 
ja niin painavaa
se onnellisuus
on,
että ei se
jaksa lentää
 
se tekee pesänsä
omaan persoonaansa
 
omaan kultaansa,
keskelle
keskipistettämme
 
 
 
 
kyllä sinäkin sen
tunnet,
kun parvena
liidät
 
ja kosketat ja asutat
samaa sielua
 
käperryt siihen,
hitaasti hiivut
valuen tyhjiin
 
niin ne
työntävät
pois pilvet
 
tyynnyttävät tuulet
 
jotta olisit
suojassa,
osana tätä
samaa rakkautta
 
samaa ajatusta,
kun ajattelen sinua
 
 
 
 
 
mitä sinulle sanoisin
 
mitä menneistä
tunteistani kertoisin
 
miten myrskyt
ryntäävät ja
silmäilevät sen
tuomaa usvaa
 
kalloin halkeamista
nousevia
kukkasia,
kasvoja
 
joiden huumausta
seuraa sateisia päiviä
 
päivien loiston seurata
öiden kurjuutta
ilman sinua
 
eikä siinä
tuskassa enää
erota kipua
 
vaan ainoastaan
sateen kohdata
valo
 
kaipaushan on
kuollut kuten
jo aiemmin kirjoitin
 
tunsin
 
voi kuinka
ne vihreät
lehdet
kahisisivat
jälleen
 
antaisivat hengen
ravistella sielua,
rakkautta
 
upottaakseen unohduksen
 
rakastaakseen
elämää,
kasvoja,
jotka ajelehtivat
tuulessa
 
vailla selitystä
 
vailla merkitystä,
jota sydämeni
kaipaa ja vaatii
 
 
 
 
ja ihmiset vaan nauravat
ja pilkkaavat
 
pelkäävät
tragediansa keskellä
 
 
 
 
minä halusin uudistua,
halusin palata sinne
mistä tulin
 
ja eihän se
onnistunut
jäin itseeni
 
tietoisuuteni
ympäröimäksi
 
minä meluuni
sinä Chopiiniin
 
ja niin
me emme tunnistaneet
toisiamme
 
tunnistaneet
valheetonta elämää,
muutoksen virtaavaa
tuskaa
 
 
 
halu oli
niin
kammottava kuilu,
juhlan ja
kidutuksen
intohimoa
 
ihmeet ja
onni eivät
kysyneet ajankohtaa
 
minä kysyin
 
minä anoin
myötätuntoisuuden
jumalaa
 
rukoilin ja
siivekkäitä
sieluuni
 
tyhjänpäiväisiä
pelättimiä häätämään
kuninkaat ja
prinssit
 
paljastamaan
tavallisen sotilaan
 
tavallisen elämän
kohdata elämäsi
 
sitä odotettua,
sitä josta
uneksin
 
naisen antautua
ja miehen hallita,
mutta eihän tämä
ole eläinten maailma
 
vaistoilla tyydytetään,
lihallisuudella ja
henkisyydellä
ja silloin ei
kysytä
 
kuka antautuu
ja kuka jättää
rauhaan
 
 
 
 
sitä elää
uudelleen ja
uudelleen
 
tuskaa, rauhaa
 
rakkautta
 
kaikkia mielen kuvia
 
halun muuttua
ihailuksi
 
 
 
“Rainy days growing in your eyes
tell me where's my way”
 
 
 
miksi minä
pidin lukua
kaikista päivistä
 
kaikista tunteista
 
lahjoittaa kiintymykseni,
kärsimättömyyteni
voimien äärirajoille
 
ja mikään ei
olisi voinut
olla kauempana
totuudesta
 
olin mies,
tein kaikkeni
 
ja
nainen
mitä mies ei
osannut
 
tapa jolla
rakkauden portit
avataan
 
kaikki tunnustusten
ja rakkauden
tulva
vyöryi
 
hiljaisuus oli
murhattu,
yksinäisyys elää
heissä
 
katselee
etäistä maailmaa
 
ja minun piti
muistaa jotain
 
muistaa ja
valvoa
sen naisen
unelmaa
 
sitä tyttöä,
joka nyt on
kasvanut naiseksi
 
 
 
 
kaikki oli
eilen vielä
harmaata
 
tänään punainen
huntu peittää
onnen taivaan
 
minä tiedän,
että hän
odottaa
 
minä
tiedän hänen tulevan
vaikka meillä
ei olisi mitään
sanottavaa
 
on aika
lähteä
 
on aika
löytää
ulospääsy
 
lopulliseen hiljaisuuteen
 
 
 
elämän puun
oksat ovat
vahvat ja
viisaat
 
niihin se
tulva kietoutuu
 
rakkaus,
joka tuo
unohduksen
takaisin elämään
 
sen sammumaton kipinä
soittaa
I like Chopin
 
uudelleen
ja
uudelleen
 
piru periköön sen
 
mutta olen onnellinen
sen tuomaan tunteeseen
 
tuntea ihminen,
tuntea mitä
se tekee meille
 
kun sanoo
olevansa taivaassa
 
ja kaikella on tarkoituksensa
 
 
 
sanoista ja
soinnuista syntyy
merkityksiä
 
leikkejä kohtalon
sokaista,
jos emme kanna
sydämessämme
rakkautta
 
katso sitä
silmiin
 
kysy onko
mitään
vielä
korjattavissa
 
onko tuo
ihana laulu
vielä
todellisuutta
 
rakkautta
suurille teoille
 
”Love me now and again”
 
kuten silloin joskus
ylpeinä näytimme

tiesimme ettei
mikään tule
olemaan ennallaan

korvien humistessa
Chopinia täynnä