Talo

Osoitteessa 913 Harlemstreet on talo, minkä ohi moni kulkee keskimääräistä nopeammin, kuin karttaen ja varoen katsomasta. Sen julkisivua kerran niin hohdokasta nyt koristaa muratin kuolettava syleily ja harmaantuneiden lautojen hiljainen laulu. Vaan se lie vähiten on irvokasta tässä tarinassa, minkä nyt teille aion jakaa.

Kuten jo kerroin, osoitteen pahuuden, ja siellä seisovan talon, joka uhmaa vuosia, vaan hitaasti kuolee, on tarinassa myös muuta. Harvassa ovat ne, jotka talossa kuukautta kauempaa asuivat, vaan monissa lasketaan ne, jotka kuolleina löytyivät, kasvonsa kauhusta jäykkinä ja ruumiinsa niin hirvittävällä tavalla vääristyneinä, ettei osaa heistä koskaan tunnistettu.

Kun taloa rakennettiin, oli vuosi 1903, ja koko sen kevään satoi ja ukkosti normaalia enemmän. Eräänä päivänä heinäkuun, kun kattoa rakennettiin, oli sade sen tiilet muuttanut petollisen liukkaiksi, ja voi hirveyttä!: Kauhistunut huuto repi ilmaa, kovempi kuin ukkonen, julmempi kuin höyryjuna, ja huudon katkettua makasi maassa elottomana ja rikkonaisena Edvard nuorempi, työläisen perheen kolmas poika. Ja niin kirjoitettiin, lie itse Suureen kirjaan, uusi jae kauhua, kun talolle langetettiin sen hirveä kirous.

Oli taloa vuoteen 1960 mennessä asuttanut monen monituista ihmistä, kunniallista ja kunniatonta, vaan sinä samaisena vuonna, heinäkuussa taasen, talon osti Sir Hepburn ja hänen Kollegansa tohtori Fritz. Ja heillä oli tarjous pormestarille mitä kieroin ja julma: ”Kas talo meille halvalla myykää ja meidän yrityksemme, teidän Roskanne hoitaa”. Ja kerrotaan Tohtori Fritzin virnistäneen niin hyytävästi, ettei pormestari tohtinut kieltäytä, ja niin sai talo uuden omistajan ja eteensä suuren kyltin: ”Sir Hepburn & Fritz hautauspalvelu”.

Pian alkoi huhuja kiertää, tarinoita hiljaisia, joita varoen kerrottiin. Oli nähty, tai ainakin melko varmoja, että hahmoja kaksi niin tummia ja synkkiä, öisin on kulkenut pitkin katuja, vaanien kuin villipedot, etsien saalista ja aina ennen aamua palanneet siihen taloon – juuri niin, juuri Siihen Taloon! Ja samoihin aikoihin, alkoi väkeä kadota, jälkiä jättämättä aivan jäljettömiin. Niin kuin katoavilla on tapana. Vaan asioista yksi yhdisti heitä kaikkia: Oli jokainen heistä murhamies tai huorintekijä. Ja alkoivat puheet kiertämään, taas kuiskaten, ”Harlemin puhdistajista” – ja melko varmasti, olivat he Sir Hepburn ja Tohtori Fritz. Vaan koskaan ei todisteita saatu kylliksi, sillä molemmat heistä vain vuotta myöhemmin, löytyivät kuolleina talosta. Ja tarinat kertoivat heidän ruumiinsa olleen silvotut ja syödyt, aivan kuin nälkäiset pedot olisivat vaatineet verta.

Vuosia myöhemmin oli talon historia unohtunut uusien seinien alle ja kauniisiin mattoihin. Oli omistaja rikas kuin Kuningas ja hänen tyttärensä kaunis kuin liljat, joihin pihamaa oli vuorattu. Ja elo oli auvoisaa, niin rauhaisaa ja niin idyllistä, kuin nyt voikin kuvitella. Vaan talo ei unohda, voi ei! Talo ei unohda, ei vaikka sen silmät peitettäisiin. Eivät talon sielut lepää, eivät nuku, ne vain odottavat. Oli kaunis muuttuva kuolleeksi, vaan sitä ei tiedetty. Vaan niin oli määrätty.

Kummeksuen ihmettelivät Herrat Gordon ja Braun, paikallisen huoltoliikkeen omistajat, talossa vallitsevaa kummallista hajua, jonka lähtökohtaa oli hankala saada kiinni. He kulkivat, tutkivat ja seiniä koputtelivat, ja välillä olivat kuulevinaan, kuin joku koputtaisi takaisin. Vaan viimeisenä he suuntasivat talon kellariin, johon johtivat 13 askelmaa pitkin pimeää käytävää. Tämä oli talosta ainoa paikka, missä Sen silmät eivät olleet sidotut, vaan sitä Herrat eivät tienneet, ja päästyään alas, heidän kenkänsä koskettivat hiekkaista maata. Haju oli voimakkaimmillaan, ja molemmat tuumasivat kuin yhteen ääneen: ”Aivan kuten arvelimme, putkivuoto selkeä!”

Palasivat he seuraavana päivänä, mukanaan pora ja nuija, ja alkoivat purkaa kivistä seinää, joka vaikutti paksulta kuin peruskallio. Vaan jo hetken päästä iskeytyi pora onkaloon, ja miehet kummeksuen katsoivat toisiaan. Braun kaivoi laatikostaan suuren vasaran ja alkoi seinää takoa. Ja kun seinä murtui, kaatuivat he molemmat selälleen sieltä esiin pudonneiden ruumiiden painosta. Jokainen muumioitunut ja näyttäen miltei elävältä. Mutta niiden kasvot olivat kauhusta vääristyneet, sinertävät ja niin julmassa irvistyksessä, etteivät elävät sellaiseen kykene. Huusivat molemmat kauhusta, ja kun Omistaja juoksi rappuset alas katsomaan tapahtunutta, täyttyi talo vielä uudesta huudosta. Ja aivan varmasti, jos tarkasti kuunteli, saattoi kuulla kuinka Talo hiljaa nauroi.