"Minun runokirjani"

Minun runokirjani.

Luku 1.

Surullista, miten tuntematon ihminen voi olla itsellensäkin. Miten matka voi muuttua päämääräksi ja tarkoitus itseisarvoksi. En edes tiedä, miten aloitin sen, mitä en koskaan lopettanut – koska siitä on liiaksi aikaa. En liiemmin saata tietää, miksi edes aioin nähdä vaivaa. Eihän aika lopulta merkinnyt mitään. Kuten ei rakkaus tai uskollisuuskaan. Hah, niin kuin millään olisi ollut mitään merkitystä. Kunpa vain olisin tiennyt sen.
Huhuilin kuuta taivaalta, samalla kun satakielet liversivät puutarhassani. Söin mehukasta hedelmää, enkä kyennyt nauttimaan siitä. Kaikki kaunis oli muuttunut kitkeräksi. Nojasin päätäni lehmukseen, tuntien sen kovan kuoren ihoani vasten. Minun niskaani – minun rankaani. Ranka vasten rankaa, kuin kaksi hautakiveä nojaamassa toisiinsa ajalta suojassa. Tämän puun alle minut pitäisi haudata – mietin ja avasin runokirjani, tyhjän kuin mieleni – koska en ikinä saattanut kirjoittaa sen kauniin valkoisille sivuille mitään. En kuitenkaan kykenisi mihinkään niin kauniiseen kuin tuon paperin puhtoinen valkeus. Musteeni tahraisi sen kuin mies tahraa naisen kantaessaan tämän ensimmäistä kertaa petiin. Kihlaukseni taiteellisuudelleni oli häilyvä ja epätasapainoinen. Naurettava lähinnä, mutta silti joka ilta tulin tähän samaan yksityiseen puistikkooni – sama tyhjä runokirja kainalossa kuuntelemaan samaa tyhjää linnunlaulua, joka maistui yhtä kitkerältä korvissani kuin omena suussani. Kirottu olkoon sinä nainen, joka tuhosit minun maailmani. Miksi minä laskinkaan sinun kieroutuneen sielusi minun pyhälle maalleni. Siihen kirkkoon, jonka rakensin ylistämään minua ja sinä riisuit sen alttaritaulut ja korvasit ne omilla kuvillasi – väärän jumalan kuvilla! Kirottu olkoon sinun rotusi nainen. Pudottaessani runokirjan pehmeälle nurmelle ja katsellessani tyhjää pihamaata joka päättyi peltoon – joka päättyi varmaankin maailman laidalle, mietin sitä, miten kaiken voikaan nähdä niin kahdella tavalla. Aivan, kuten peilistä voi katsoa itseään – mutta ei silti näe todellisuutta, vaan vääristyneen peilikuvan. Kuinka rakkaus voikaan tehdä saman maailmalle, muuttaa sen nurinkuriseksi peilikuvaksi. Sellaiseksi tarinaksi, joita kerrotaan siirappisissa naisten novelleissa – joita ei voi lukea oksentamatta, mutta silti niitä tahtoo pitää tosina. Koska kaunista ei tahdo uskoa valheeksi. Pah. Kaikki kaunis on valhetta. Ja kaikki kaunis tahtoo kuolla.
Nojasin tyhjään baaritiskiin. Tilasin viskiä ja itkin pahaa kohtaloani kuin varpunen itkee jouluaamuna kylmyyttä. Tiski oli muuttumassa jo kyynelten joeksi ja viinani laimenemassa vedeksi, kun valomerkki kertoi minulle ajan koittaneen. Lähdin hoipertelemaan haparoivin askelin – aivan kuin olisin muuttunut taas vauvaksi – pitkin katua jota en olotilassani saattanut tunnistaa, mutta jonka epäilin olevan suurin piirtein oikea. En kyennyt täysin hallitsemaan jalkojani, mutta en tuntenut maailman painoa harteillanikaan. Jotain oli annettava, että voi saada jotain takaisin. Hymyilin hullun humalaisen hymyä ja ihmiset karttoivat minua kuin ruttotautista. Olisinkin ruttotautinen. Se tauti sentään tappaisi. Mutta mikä tappaa riutuvan taiteilijan joka rakkautensa nälässä on itse aiheuttanut rakkauden syömälakkonsa. Koska kuten anorektikko ei kykene syömään nähdessään itsensä vääristyen, ei kyyninen romantikko tohdi rakastua, koska näkee asioiden oikean laidan. Tai ainakin kuvittelee niin. Pah. Tietää niin!
Ulvoin susia ja puhuin koiraa. Piehtaroin sängyssäni aivan kuin se olisi ollut niitty keskellä metsäaukeaa. Olin unessa, mutta silti valveilla. Silmäni tarkkailivat ympäristöä johon sekoittui harhojani ja totta. Näinä hetkinä luovuus on korkeimmillaan ja voi oivaltaa asioita, joita ei muuten oivaltaisi. Näinä hetkinä sitä osaa syleillä omaa kyynärpäätään, eikä mikään mahdoton ole mahdotonta. Voi nauraa kuolemalle ja itkeä syntymälle. Niin absurdi ja epätodellinen se tilanne on. Kuitenkin, siinä minä piehtaroin jossain vimmassani kuin spitaalinen, epileptinen ja raajojani ympäri huonetta ripotteleva matelija. Mourusin kuin kolli paritteluajan partaalla ja herätin luultavasti kaikki lähinaapuruston ihmiset. Kello tuntui menevän kuin tervassa, eikä mikään auttanut. Minun oli täytynyt pudota jonkinlaiseen todellisuuden turbulenssiin. Oksensin henkisesti omaa spermaani.
Tärisin kuin horkassa. Sain hädin tuskin pidettyä kiinni kahvikupistani joka pyrki karkuun käsistäni. Sillä ilmeisesti oli kiire johonkin toiseen ulottuvuuteen, koska sitähän astiat tekevät, hyppivät ulottuvuuksia. En kiistä, etteikö teoriani olisi hullu, mutta jos asiaa miettii: miksi astiat eivät tekisi niin. Ihminenkin voisi tehdä, jos hyväksyisi – tai paremminkin unohtaisi – fyysiset rajansa. Ei meitä mikään muu sido, kuin me itse. Ja rakkautemme nälkä. Huomaako sen, että olen katkera? Hyvä. Niin teidän pitääkin. Ja eikö ole oikein hurmaavaa, kuinka asetan suihinne sanoja kuin homot peniksiä. Ihih. Ja pah. Iloitseminen on rahvaille.

Luku 2.

Tutkin näytelaseja. Ne olivat minun korvikkeeni televisiolle. Tuolle irstaalle viihdelaitteelle joka söi sielumme ja paskansi ne ripulina eetteriin. Hurmaavaa valkoista naisten hääpukua kiersi kirkkaan violetti aura, joka sykki kuin klitoris orgasmin huumassa. Koko kauppa oli kuin kaksi täydellistä huulta – niin kosteaa, että suutelemattakin niitä tuntee niiden pehmeyden ja lämmön omiaan vasten. Astuin sisään, koska niin tein aina, ja katsoin haltioissani kuin pieni lapsi ympärilläni kohoavia tavaravuoria. Kaikkea lasikengistä harsoihin. Kaikkea mitä ihminen tarvitsee mennäkseen naimisiin, kaikkea, mitä ihminen voi tarvita elääkseen. Kaikkea mikä kuuluu rakkauteen! Pyörin ympyrää kuin mielipuoli ja hypistelin kaikkia kankaita käsissäni: silkkisistä harsoista satiinisiin yöpukuihin. Nuuhkin hameita ja tunnustelin käsissäni päähineitä. Kaikki tuntui niin pumpuliselta ja punaiselta, että vain hullu voisi tuntea murhetta ja stressiä tällaisessa paratiisissa. Hihkuin sisälläni innosta ja riemusta. Kaikki oli aamun vastakohtaa. Tunsin oloni mainioksi.

Luku 3.

Istuin taas puutarhassani. Ilta pimeni lipuen hitaasti erilaisten sävyjen välillä. Siemailin laadukasta punaviiniä lasistani ja nojasin samaan puuhun, mihin aina nojasin. Tällä kertaa jokin oli toisin: runokirjani ensimmäisellä sivulla oli lause. Minun kirjoittama, varovaisella, hennolla käsialalla, aivan kuin pienen lapsen kirjoittama. Se lause oli kaikki, jota olin saattanut kirjoittaa tuohon kirjaan, jonka valkoiset sivut olivat nyt iäti tuhrattu, aivan kuin menetetty neitsyys.
”Isabelle, sinun kruunullasi minä itseni kruunaan.”
On tietysti turhaa sanoa, miten paljon nyt kaduin tuota lausetta. Sen tyhmyyttä ja tarpeettomuutta, mutta ennen kaikkea sitä, miten julkealla tavalla se oli tahrannut minun runokirjani neitseelliset sivut. Nyt kirjani oli avoin kuin ilotalon huorat. Siveetön, se miltei irstaili kanssani. Olin aivan varma, että tyhjät sivut kävivät jatkuvaa flirttiä kanssani. Jatkuvaa, irstasta flirttiä vanhan miehen kanssa, joka on liian katkera tunteakseen mitään.
Seuraavat päivät kuluivat jonkinlaisessa usvassa. En enää käynyt puutarhassani, koska tuntui siltä, kuin runokirjani mukana, sekin olisi saanut jonkin tumman tahran pintaansa. Istuin vain aneemisena ja apaattisena sohvatuolissani. Jalkalampun alla, vieressäni Dostojevskin kaltaisen kirjailijan klassikoita. En silti lukenut niitä, koska tällä hetkellä en kokenut olevani niiden arvoisia. Olin häpäissyt puhtaan valkeat sivuni! Minä. Voi kuinka idiootti osasin ollakaan.
Eräänä päivänä, suutuspäissäni ja turhautuneena, olin huomaamatta hakenut runokirjani ja kirjoittanut siihen rivejä, joiden kirjoittamista vihasin yhtä paljon kuin ensimmäistäkin riviä. Silti, jossain sisällä, pieni kipinä tunsi nautintoa, mutta masokistista nautintoa, jota mieleltään kieroutunut ihminen tuntee kiusatessaan itseään.
”Isabelle, sinun kruunullasi minä itseni kruunaan,
sinun verelläsi minä itseni täytän,
ja sinun kauneuteesi
minä itseni hukutan.”

Kun yritin tarjota kustantajalle ensimmäistä kirjaani – tarinaa lammaspaimenesta joka puhuu varjolleen – sain varsin tylyn vastaanoton. Kirjoittajan lahjani olivat kuulemma pikkulapsen tasolla. Samoin kuin tarinani, jotka olivat kuulemma järjettömiä ja laaduttomia. Mokomatkin uusmodernit pelleilijät, jotka tärkeilyidensä keskellä eivät osaa arvostaa minkäänlaista todellista taidetta. Minun kirjani olivat syntyneet klassikoiksi, he eivät vain vielä ymmärtäneet sitä. Jonain päivänä nimeni olisi kirjallisuuden merkkihenkilöiden vieressä. Siellä, missä Dostojevski kirjoituksillaan kellarista ja Vladimir Nabokov Lolitallaan ovat. Muuttaisin maailmaa, mutta aika aikaansa kutakin ja minullahan – voi pojat – sitä aikaa riitti! Mielessäni kummitteli yhä hirviön lailla raiskattu runokirjani. Minun raiskaamani – oma lapseni. Minun mieleni, joka käyttäytyi kuin vieras peto.
Viimeaikoina – joka teille voi tarkoittaa yhtä hyvin kahta päivää kuin kolmea vuottakin, koska en kerro tarkkoja aikoja – olin alkanut käymään entistä enemmän taidenäyttelyissä. Jokin noissa mykissä muotokuvissa oli alkanut kiehtomaan minua. Niihin oli suljettu jotain… Sielullista, kuin anastettua muotokuvan kohteelta ja vietyä ikiajoiksi raamien väliin. Kykenin samaistumaan niihin öljyisiin varjoihin, jotka muodostivat kuvia seinille kaikkien ihailtavaksi. Olin öljyinen tuhraus maailman seinällä – ihailijani eivät vain vielä olleet löytäneet minua. Askeleeni kopisivat rytmikkäästi vasten parkettilattiaa ja väistelin opiskelijanuorukaisia parhaan taitoni mukaan. Pitkä takkini laahasi perässäni kuin kuninkaallisen viitta, vaikka todellisuudessa näytinkin lähinnä talonpojalta. Harvinaisen ruma, rottamainen museovirkailija tuli hammasraudat tanassa kuin sapelit vaahtoamaan minulle 1800 luvun taidemaalausten hienoudesta. Mumisin hyväksyvästi ja hymyillen mukana, vaikka todellisuudessa en pitänyt yhtään tauluista. Ne olivat liian moderneita. Niistä puuttui jokin, joka viehätti minua. Ne olivat kuin hämähäkki, minä etsin seittejä. Ruma luo kaunista. Vieläkö sinäkin muka luet tätä?

”Isabelle, sinun kruunullasi minä itseni kruunaan,
sinun verelläsi minä itseni täytän,
ja sinun kauneuteesi
minä itseni hukutan.

Isabelle, sinun nimeesi minä
omani tahraan.
Isabelle,
sinun vuoksesi
minä henkeni annan.”
Kuten te pienet älyn megajättiläiset varmaan tajusittekin, olin raiskannut runokirjaani lisää. Tein sen jonkinlaisessa transsitilassa – vihaten jokaista viehkoa kynänliikettäni, saattamatta silti lakata. Rahani alkoivat käydä vähiin, eivätkä kustantajat osoittaneet edelleenkään kiinnostusta kirjaani kohtaan. Kuinka kauan voi kestää, ennen kuin läpimurto tapahtuu? Täytyyhän jonkun ymmärtää todellista taidetta, vai ettekö te muka väittäisi tätä taiteeksi:
”Istuin kedolla. Vanha ystäväni makasi vieressäni ja kävimme keskustelua maailman tilanteesta. Siitä, paljonko lammasten markkinahinta oli muuttunut ja kuinka lampaiden villan markkina-arvo oli laskenut. Kuinka pidinkään hiljaisesta ystävästäni.”
Myönnettäköön, ettei kirjani ollut välttämättä täydellinen helmi, mutta se oli silti hiottu niin hienoksi, kuin laitteillani kykeni. Ja mikä tärkeintä, minä pidin siitä. Ja oletteko te joskus kuulleet taiteilijasta joka pitää työstään?

Luku 4.

Minua kylmäsi ja kuumotti yhtä aikaa. Olin kai tulossa kipeäksi, mutta tauti tuntui vieraalta. Ei miltään, mitä tähän asti olin sairastanut. Olin melko varma siitä, ettei se olisi tappavaa – joka sinänsä oli harmillista, muttei liiemmin kovin mukavaakaan, kuten kevyt flunssa on. Päiviin en ollut koskenutkaan runokirjaani, käynyt puistikossani tai lukenut mitään. Olin vain apaattisena omassa pienessä nojatuolissani ilman mitään syytä – tai tahtoa – elää. Kärsin, sitä minun elämäni oli päivästä toiseen nykyään. Silkkaa kärsimystä, pahaa oloa ja tuskaa. Kaikkea sitä ihminen joutuukaan kokemaan yhden elämisen takia. On se vaan niin kirotun väärin!
Hassua kyllä, päivien pahan oloni jälkeen löysin luettavakseni käsiini, en mitään klassikkoromania, vaan raamatun. Luin ilmestyskirjaa uudelleen ja uudelleen, koska sen sivut saivat minun maailmani näyttämään entistä synkemmältä. Aloin suorastaan tuntemaan itseinhoa sen vuoksi, että olen ihminen. Jollain tavalla aloin myös pelkäämään. Kaiken aikaa tiesin kuitenkin kaiken takana olevan voiman, josta tämä kaikki pirun piehtarointini johtui. Kaiken aikaa tiesin, että se mädäntyvä piikki lihassani joka tautini aiheuttaa, ei ole orapihlajasta vaan rakkauden puusta. Se käärme joka minua pisti, oli rakkain kaikista. Petturuus on aina lähimpänä, uskollisuus kauimpana. Miksi minä annoinkaan huijata itseäni, kysynpä vaan sinulta, MIKSI!

(Merkityksetön välisepustus)

Olen pahoillani siitä, miten sekava tämäkin sepustus on. Yritä ymmärtää, että kirjoitan tätä hyvin epäsopusuhtaisessa olotilassa. En tiedä miksi luet tätä, tai ymmärrätkö edes mitä yritän sanoa. Ymmärrätkö minua, mutta joka tapauksessa minä kirjoitan tätä. Hassua, että samaistan kasvosi pahimman vihamieheni kasvoiksi, vaikka minulla ei olekaan mitään hajua, miltä näytät.

Luku 5.

Eräänä päivänä hapuilin olematonta ilmasta. Aina kun käteni tavoitti sen sileän pinnan, se karkasi minulta kuin elohopea karkaa. Se oli, vaikkei ollutkaan ja silti oli – niin todellisena – ettei se voinut olla olematta. Katselin sitä lumoutuneena ja ällistyksen vallassa. Miksi juuri minä sain kokea tällaisen ihmeen. Ja taas se karkasi käsistäni.
Olen viimeinkin tajunnut sen, etten voi jatkaa tällä tavalla. Viimepäiväiset katkeruuteni puuskat ja olemattoman saalistaminen on selvästi merkki jostakin mielellisestä vauriosta. Minusta oli tulossa rikkonainen, palasina oleva peili joka peilasi maailmaa vain sokeilla silmillään. En tiennyt enää edes sitä, mitä ennen pidin itsestäänselvyytenä. Jokin sisälläni oli muuttunut ja muuttanut siinä samassa minua. En saattaisi enää jatkaa näin, koska se tuhoaisi minut. Jonkin piti muuttua myös ulkona.

Luku 6.

Kävelin ulos suuren lasipalatsin ovesta. Vahtimestari kumarsi minulle nöyrästi – aivan kuin omistaisin hänet. Olin juuri ollut työhaastattelussa – vain kirjanpitäjän piskuinen jobi – mutta silti jotain, joka saisi minut ehkä takaisin normaaliin tilaan. Sitä paitsi, ei kukaan voi olla taiteilija ilman rahaa. Kirjani ei vieläkään ollut herättänyt kustantajien kiinnostusta, mutta olin aloittanut uuden projektin. Oikeastaan se ei edes ollut projekti, vaan mielipuolinen vuodatus katkeruutta ja vihaa. No, joka tapauksessa kuten totesin, kävelin ulos lasipalatsista ja astelin hymyissä suin katua – olin melko varma siitä, että saisin paikan. Edes lintu joka lauloi harvinaisen rumasti ei saattanut saada minua masentumaan. Aurinkokin oli tullut näkyviin ensi kertaa päiviin. Ihmiset olivat silti rumia – mutta eihän kaikki voinutkaan muuttua. Hyppäsin naureskellen ääneen taksiin ja porhalsin matkoihini kuin ritari auringonlaskuun. Tänään minä olin voittaja. Kautta jumalten! Minä olen voittaja.
Lienee sanomattakin selvää, etten saanut sitä työpaikkaa. Minä, mokomaakin kirjanpitäjän paikkaa! Olin totaalisen yliosaava siihen työhön joka tapauksessa, enkä millään lailla olisi kyennyt nauttimaan siitä. Mutta silti sappeni kiehui ja suussani maistui eltaantunut veri. Minä olin hävinnyt, ja jos jotain vihasin – se oli häviäminen. Kirjoitusprojektinikin oli tyssännyt miltei alkuunsa. Vihasin sen katkeruutta ja amatöörimäistä asetelmaa. Minun kaltaiselleni todelliselle taiteilijalle ei sovi minkä tahansa kaltaisen tusinatavaran tuottaminen. Minun piti olla mestari jo ensimmäisestä rivistä. Kävelin hermostuneena ympäri tyhjää taloani, jonka ontot huoneet kumisivat kaikuisina. Nurkat olivat täyttyneet jo ajat sitten pölystä ja kuolleista hyönteisistä. Kuinka välillä toivoisikin voivansa olla hyönteinen. Satajalkainen karvainen mönkijä, jonka elämän ainoa huolenaihe on välttää isompiaan. Ei ihmisyyden riesoja, velvoitteita. Ei mitään muuta kuin jonninjoutava hukkaan heitettävä elämä. Liiskasin jalkoihini kovakuoriaisen, jonka kuori murtui ällöttävästi rusahtaen. Keltainen lammikko levisi rusentuneen ötökän ympärille. Vaistomaisesti väänsin naamani irvistykseen ja sanoin jotain – jota on hyvin vaikea kirjaimilla kuvailla – mutta jos sitä yrittää, se oli jotakuinkin: ’w-y-äääwwff’. Painotus sanan loppuosassa, liioitellut äffät. Hih!

Luku 7.

Moni teistä varmaan pitää minua vain huomionhakuisena, renttuna, joka ei vain yritä tarpeeksi. Jolla on kaikki köydet ja portit avoinna, mutta silti en osaa astua niistä. Ehkä olenkin sellainen, tai sitten vain huijaan teitä. Ehkä minua ei edes ole, ja te luotte minut päässäni – mutta silloinhan ette tietenkään voisi lukea tätä – vaan ajattelisitte tämän. Ja silloinhan – rakas lukijakuntani – te olisitte hulluja! Yhtä kaikki, hulluja, mielenvikaisia, perverssejä, sadomasokistisia, runkkareita, kaikkea sitä, mitä olette lukenut! Voi kuinka kihelmöivän kiehtova ajatus se onkaan. Mutta kuitenkin, tuskin te tätä kuvittelette, koska minä kirjoitan tätä. Vanhalla uskollisella – niin rakkaalla – kirjoituskoneellani, jonka näppäimet ovat kuluneet ja heiluvat varret joiden päässä on metalliset kirjainten muotit miltei ruostuneena poikki ja kirjaimet kadonneena. Se on muuten vihreä, koska perkele, kaikki oikeat – siis meidän oikeiden taiteilijoiden – kirjoituskoneet ovat vihreitä. Nykyajan itsestään pellejä tekevien taiteilijoiden kirjoituskoneet ovat vaihtuneet tietokoneisiin, mutta kysynpä vain, voiko oikeaa taidetta luoda sähköisellä härvelillä, josta ei kuulu edes viuhuvan metallin ääntä ja vaimeaa kalahtelua kirjainten hakkautuessa vasten nauhaa. Nii-in! Kysynpä vain minä.
Tänään minä uhkasin mielessäni tappaa itseni ja purskahdin välittömästi nauruun. Riemukkaaseen, estelemättömään nauruun joka kutitti kylkiluitani sisäpuolelta ja sai vatsani kramppaamaan. Mutta ei siitä sen enempää, kaikillahan meillä on heikot hetkemme. Tiedän, että maailmassa on ainakin muutama ihminen, jotka varmasti tietävät salaisuuksia, joita kukaan muu ei tiedä. Siis oikeita salaisuuksia, suuria salaisuuksia. Sellaisia, jotka on tarkoitettu vain ja ainoastaan salaisuuksiksi. Minäkin tiedän yhden, ja paljastan sen ehkä joskus teille, mutta en vielä, koska se pilaisi koko tämän pirun piehtarointini. Teidän pitää tulla nälkäisiksi kuin talviunia nukkuvan karhun, jotta te jaksatte saalistaa salaisuuttani, tai kuka ties, ehkä olen jo kertonut sen. Ette vain tiennyt sen olevan salaisuus. Oman elämänsä salapoliisimainen tutkiminen on aina kiehtovaa – puhumattakaan jonkun toisen elämän penkomisesta. Olemmehan luonteeltamme tutkimushaluisia ja etsimme aina niitä paikkoja ja asioita, joista meidän olisi paras pysyä erossa. Nainen vieraan miehen sängyssä, lapsi väärän hakijan kainalossa. Uutiset ovat päivittäin täynnä kertomuksia siitä. Mutta kukin syyttäköön vain itseään tai jumalaa – kumpaa nyt tahtoo – eihän se muuta meidän perusolemustamme. Sellaiseksi meidät on luotu ja sellaisena me tulemme pysymään.

Luku 8.

Istuin taas puutarhassani, ilta oli kaunis ja rauhallinen. Olin jättänyt runokirjani sisään, koska en tahtonut olla lähelläkään sitä. Kirkas tähdenlento kiisi taivaan lävitse ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Tähdenlento – tuo romantikkoja ja kirjailijoita aina niin kiehtonut tapahtuma – jossa siis pieni kivenhiukkanen palaa kadoksiin ilmakehässä, on vähintäänkin mysteeristä. Minusta tähdenlennot vain olivat maailmankaikkeuden tapa sanoa: ”Tämä oli pieni, mutta ehkä jo huomenna…” Ja kukapa sitäkään voi tietää, ehkä jo ennen huomista iltaa samaan aikaan, me olemme palaneet karrelle ja kaikki minkä tunsimme elämänä kadonnut olemattomiin. Aivan kuten se hippunen, jota niin kauniina pidämme – koska se palaa olemattomiin. Katsookohan joku meitäkin samalla tavalla, odottaen, että katoamme ollaksemme hetken niin kauniita. Tuhoutuminenhan on äärimmäistä tyydytystä, kauneutta ja nautintoa.
Projektini, jonka olin nimennyt mielestäni osuvasti: ”Eläimelliset orgiat” – nimellä oli edistynyt, mutta silti tuntui niin vääränlaiselta. Niin rahvaalta. Pokkarikamalta, sellaiselta tusinahutulta, jota ostetaan ruokakaupasta läheltä kassaa. Niitä pehmeäkantisia kirjoja, joissa italialaisessa Villassa neiti Muerte rakastuu intohimoisesti puutarhuriin. Amor ampuu nuoliaan sokkona konekiväärillä ja kirjan jälkeen omatkin sormet ovat tahmeat. En tahtonut Eläimellisten orgioideni joutua samanlaiseen kurimukseen. Kirjallisuuden turhuuden sakkaan.

Eläimelliset orgiat, luku 1.

Niin paljon kuin kauris tahtoikin paeta, se ei saattanut muuta kuin katsella metsästäjän silmiä. Niiden värähtämätöntä ilmeettömyyttä, kylmäverisyyttä, joilla ne katsoivat kiväärin piippua pitkin. Vaikka todellisuudessa aikaa kului vain muutama hetki, tuntui se iäisyydeltä, koko elämältä. Eikä luodin iskemän aiheuttama voimakas kipukaan saanut kaurista sulkemaan silmiä, koska se tahtoi yhä nähdä. Se tahtoi tietää. Tietää sen, miltä kuoleman katsominen tuntuu. Eikä metsästäjän ilme vieläkään värähtänyt.

Luku 9.

Ruokakaupassa ollessani tutkin pitkän tovin patonkeja. On varsin tieteellistä ostaa patonkia. Kuoren tulee olla juuri oikean kovuinen sekä värinen. Sisällyksen tulee olla untuvaisen pehmeää. Kun patongin katkaisee, sen tulee rapsahtaa terävästi ja välistä nousta vaaleaa höyryä. Silloin patonki on oikeanlainen. En tietenkään kyennyt syömään patonkia, vaikka se niin täydellinen olikin, koska näin kuinka taustalla leipuri kaivoi vuoroin etumustaan, vuoroin nenäänsä. Lopulta ostin vain yhden sinetöityyn pakettiin pakatun salaatin, siitäkin karsin kotona pois kaiken muun paitsi katkaravut ja oliivit. Viimeisen puolen vuoden aikana olin laihtunut ainakin parikymmentä kiloa. Jokainen kehoni luista alkoi näkyä selkeästi ihoni lävitse. Olin muuttumassa eläväksi aaveeksi. Tahdoin ajatella, että joku päivä valo loistaisi kehoni lävitse. Niin laihaksi tahdoin tulla.
Lueskelin matkaoppaita, vaikkei minulla ollutkaan aikomusta matkustaa pois. Viihdyin tässä omassa vankilassa jonka olin luonnut kodistani. En ollut poistunut sieltä taas toviin ja pöly alkoi pakottamaan keuhkojani herätessäni aamuisin. Mutta ei sillä niin väliä, koska Eläimelliset orgiat oli edistynyt ja muuttunut huomattavasti laadukkaampaan suuntaan, verrattuna siihen, mitä se oli aloittaessani. Olin melko varma siitä, että juuri se teos saattaisi olla läpimurtoni. Vaikka se olikin alkanut katkerana, se oli muuttunut lukujen taittuessa huomattavasti analyyttisemmaksi. Olin päässyt kirjassa maailman tutkimisen tasolle, josta pidin kirjoittaa. No, mutta ei siitä sen enempää. Kirjoitin vain huomattavasti enemmän kuin ennen – jopa kahdeksan, joskus kymmenenkin – tuntia vuorokaudessa. Nukkuessanikin kävin usein läpi uusia lukuja kirjaani. Tuntui, että käytin kaiken liikenevän ajan mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi. Ja mikä tärkeintä, nautin taas kirjoittamisesta. Vaikkei se tuntunutkaan aivan samalta kuin ennen.

Luku 10.

Nuoleskelin mansikkaisia huuliani. Kermavaahto oli tarttunut uhmakkaasti nenänpäähäni ja mustat kynttilät valaisivat huoneistoni mystilliseksi. Olin löytänyt uuden huvin elämääni – mansikoiden ja kermavaahdon lisäksi siis. Olin alkanut käymään erilaisilla underground – klubeilla. Niillä, joissa ilmassa haisee hielle ja tanssilattiat ovat täynnä homoja, lesboja ja niitä tummiin pukeutuvia ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa gootteja. Kaikki vatkaavat epileptisinä räiskyvissä valoissa ja hanoista saa mitä ihmeellisimmän näköisiä juomia. Täydellisiä paikkoja kirjailijalle siis. Eräänäkin kertana olin tutustunut rankasti ylipainoiseen poikaan, joka hikeä roiskuen heilui hidastetusti tanssilattialla. Mies esitteli itsensä Black prideksi, koska oli kuulemma ylpeä kahdesta asiasta elämässään. Lienee sanomattakin selvää, että tämä lihavalta goottimakkaralta näyttävä herra oli myös homoseksuaali. Joka tapauksessa: poika vuodatti minulle tuntien ajan viinapalkalla onnetonta tarinaansa. Rikkonainen perhe, hajanaiset asuinpaikat. Ei elämää, ei mahdollisuutta. Suorastaan hykerryttävä lähtökohta elämälle. Kaikki oli menetetty jo sillä hetkellä, kun tuo katkera ja ruma lapsi siitettiin. Juuri sellaisia virikkeitä minä hain. Epätoivon virikkeitä. Tarinoita jotka kertoivat mitään säästelemättä sen, kuinka asiat ovat alusta loppuun huonosti. Niitä tarinoita jotka kumoavat sanonnan: ”paistaa se päivä risukasaakin”.
Kuitenkin – otin mansikan ja laitoin siihen kermavaahtoa – en vielä ollut löytänyt mistään sitä, jota voisin kutsua täydelliseksi epätoivoksi. Sellaisessa tilassa oleva ihminen ei jaksa enää edes kuolla. Ei hän oikeastaan ole edes ihminen, vaan tyhjä ja eltaantunut kuori, kuin kalpea häivähdys elämästä. Yksikään teennäisessä ja itse aiheutetussa räävittömässä Angstissaan kieriskelevä ei osoittanut niitä ominaisuuksia. Täytyi tuntea ensin jotain todella palavaa, joka sitten sammuu hetkessä kuin tulikuuma rautatanko jääkylmään veteen, jotta voi vajota niin syvään syöveriin. Niin mustaan, että se musta tarttuu iholle, toiseksi ihoksi. Täytyy kuolla päässään, jotta voi jatkaa elämää täydellisessä epätoivossa.
Kävelin pitkin varsin näyttävää puistopolkua. Kapean hiekkatien molemmilla vieruksilla kasvoi suuria tammia. Niin suuria, että ne luultavasti olivat kasvaneet siinä jo vuosisatoja. Ehkä enemmänkin. Ne valvoivat ilman silmiä jokaista liikettämme. Niiden juuret kiertelivät kuin suuri suolisto ympäri koko aluetta ahmien itselleen kaiken kosteuden maaperästä. No joka tapauksessa. Kävelin puistossa ja nautin siitä kuinka viileä tuuli hulmutti hiuksiani. Linnut liversivät parhaita aarioitaan oksilla jotka keinuivat tuulessa. Haukottelin, mutta se johtui lähinnä ylenpalttisesta hapenmäärästä jota rikkonaisiin keuhkoihini puskeutui. Tunsin pitkästä aikaa ilon kaltaista tunnetta siitä, että olin elossa ja täällä. Niin vahvasti täällä. Tie muuttui mukulakivillä päällystetyksi ja askeleeni hidastuivat. Nilkkojani alkoi pakottamaan ja kenkäni kopisivat epämukavasti kivien pintaan. Kuten jokainen kunnon herrasmies, viitoin taksin luokseni.
Palatakseni täydelliseen epätoivoon. Katselin päivänä eräänä televisiosta ohjelmaa, jossa mies kertoi äitinsä surmanneen tämän pikkusiskon, yrittänyt surmata miehen itsensä ja epäonnistuessaan surmannut itsensä. Vain täydellinen epätoivo voisi ajaa ihmisen tuollaiseen tekoon. Surmaamaan omat lapsensa ja itsensä. Täydellinen, mitään säälimätön, musta aukko elämässä, joka imee itseensä kaiken elinvoiman. Eikä lienee yllätys, että tämäkin aukko oli syntynyt niin mitättömästä asiasta kuin rakkauden loppumisesta. Hah, on hykerryttävää kuinka vähäpätöiset asiat voivat saada merkityksen suurimman.

Luku 11.

Istuin kirjoituskoneeni äärellä. En varsinaisesti kirjoittanut projektiani, mutta tutkin mielessäni kuolemaa. Olin hahmotellut sen perusrunkoa paperille, koska en luottanut lainkaan mieleeni, joka luultavasti unohtaisi sen heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. No kuitenkin, kuolema. Maailmassa ei luultavasti ole mitään niin lopullista, niin vaikeasti käsitettävää – ellei jopa mahdotonta, kuin kuolema. Tuo kaiken päättävä, kaiken korjaava, ketään säälimätön kuolema. Sen mustat viitat ylettyvät jokaisen sisimpään ja kaihertavat pala palalta ruumista hauraaksi, kunnes korjaa ne mukaansa suureen koriinsa. Jos elämä on kaiken alku ja juuri, on kuolema kaiken päättävä lohduton kurimus. Kuolema oli alkanut kiinnostamaan minua, kun sain kuulla erään lähisukulaiseni menehtyneen auto-onnettomuudessa. En tuntenut surua, suunnatonta mielenkiintoa vain. Koko kuolemaa varjosti salamyhkäinen verho – sillä arkku joka maahan painettiin, oli huhujen mukaan tyhjä. Jotkut tiesivät kertoa tämän herrasmiehen menehtyneen auton törmättyä säiliörekkaan noin kaksisataa kilometriä tunnissa, eikä kymmenen pelastusyksikön työntekijääkään ollut saanut kaavittua romuista kuin puolen ihmisen jäänteet. Hassua, miten seksuaalisesti kiihottava ajatus niin dramaattisesta lopusta voikaan olla. Ja se näky, voi pojat, millainen näky kolaripaikalla on täytynyt ollakaan! No, joka tapauksessa, rauha sen miehen sielulle, mikäli sielukaan voi säilyä ehjänä moisesta. Kuolema, kuinka sinua rakastankaan.

Luku 12.

Olette varmaan jo luullut, että olen tyystin unohtanut pienen runokirjani. Sen, joka oli, mutta joka ei enää ole puhtaan valkea kuin talven ensimmäinen lumi? Ei, en minä sitä ole unohtanut. En suinkaan, en edes sinne päin. Se kirja voi hyvin ja voi paksusti, sillä olen alkanut kirjoittamaan siihen lisää runoja, täyttämään sitä miltei pakonomaisella vimmalla. En edes tiedä syytä miksi teen niin, mutta jollain tapaa se helpottaa. Mitä vähemmän puhtaan valkeita sivuja oli jäljellä, sitä etäämpänä muisto raiskatusta kirjasta oli. Eivät ne runot mitään kaunokirjallisuutta olleet, eivät edes sieviä. Ne olivat rujoja ja viimeistelemättömiä, kuin raakalautoja jotka yrittivät pysyä kasassa hatarilla liitoksilla. No, mutta ei siitä kirjasta enempää. Tiedättepähän, että se on vielä ja voi hyvin. Minun runokirjani.