"Mitä kuuluu?", viestin aloitit ja ehdotit tapaamisen.
Niin paljon näihin vuosiin mahtuu, ovestas löydän vieraan sukunimen.
Tavatessa käteltiin, kumpikaan ei enää halaa,
kuin tuttavat toisiamme katseltiin,
sen aistien ei aika rakkauden koskaan meille palaa.
Kahvipöydän ylitse nään silmistäs pienen hetken vielä sen,
ilon, palon noiden menneiden vuosien.
Tuo kaikki kuinka väliltämme onnistuttiin me kadottamaan,
ystäväpariskuntien riitelyä kun vierestä katseltiin, vannottiin,
"Noin ei meille kävis milloinkaan".
Kahvit hiljaisuudessa juotu on,
miltei kuuluu kun lumisade maahan tipahtelee,
Eteisessä läpi jälleen käymme tuon virallisen kättelytuokion,
hississä kuvaas katselen, siihen putoavan huomaan kyyneleen.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sitten ei voi enää muuta kuin kirjoittaa surumielisiä runoja.