Kirkonkellot meille silloin soivat, muistan miten kaiku komeasti kajahtaa. Aivan niinkuin viestiä meille ne toivat, vielä kerran meillä on aikaa.
Rakastettiin, toistemme tukena aina olla luvattiin.
Nyt huonekaluja puoliksi jo jaetaan, oliko meillä sittenkään sitä aikaa.
Ystävän, aidon todellisen, kerran itsekin sain kokea sen. Nuoruuden voiman tuntea saimme, myöskin varttumisen varjoisamman hinnan. Elämää etsimme, kokemuksia haimme, kasvoimme aikuisiksi rinta rinnan.
Elämä, ja esteet vain kuljettivat meitä eri suuntaan. Nopeiden tapaamisten päätteeksi todettiin, vielä kerran meillä on aikaa.
Nyt kun vuosittain vain joulukortein toista muistetaan, ajattelen. Oliko meillä sittenkää sitä aikaa?
Nyt kun tässä miettiessäin, pidän kättäs kädessäin. Tulet kainaloon nukkumaan, ei tarvitse odottaa enää aikaa oikeaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno runo ajatuksineen, tässä oli luonnetta!