Olen kasvoton mies.
Itseni kadotin,
kun elämän kemuissa
valheisiin sekosin.
Toisten elämää elin.
Lainatuin lausein ajattelin.
Parhaimmat omiksein
sepittelin.
Muiden piirtämiin maisemiin
asetuin,
tuokiokuviin parhaimpiin.
Niin...minulle mieluisiin.
Elin arkea valheen,
juhlaa naamiaisten.
Olin mustalammas
luona karitsojen.
Näin kasvoja monia,
ne oli toisten,
ei omiain.
Nyt peilistä katsovat
silmät minulle vierahat.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kopsista vain, kun kolahti...
Hieno runo! Laittaa ajattelemaan.
Kuinka lähelle tämä upea runo tuleekaan tänään :)
Hyvä runo... Toisten tai itsensä asettamia odotuksia ja haavekuvia eläen ihminen kadottaa itsensä eikä lopulta enää löydä omaa sisintään rooli(e)nsa alta. Elämä kyllä muuttaa ihmistä, jos on rehellinen ja avoin, mutta muutoksen pitää lähteä totuudellisuudesta, ei valheen pohjalta ja teeskennellen jotain mitä ei ole... Valhe-elämästä ei tosiaankaan seuraa hyvää.
Mahtava runo! :)
"Toisten elämää elin.
Lainatuin lausein ajattelin.
Parhaimmat omiksein
sepittelin."
Tää on hieno kohta, tulee asioita mieleen...
Onnistunut, mutta surullinen teos ja silti kun aina pitää positiivista hakea kaikesta, niin onhan sitä tässäkin... eikö aina ja kaikessa paraneminen lähde siitä, että diagnoosi on tehty eli toisessa tapauksessa myönnetään oma oikea tila! Pidin myöskin erityisesti Lainatuista lauseista!
hiano...! Kiitos kommentista :)
Oletpa penkonut syvältä ihmismielen perimmäisiä totuuksia saanut niistä aikaiseksi puhuttelevan runon. Joskus (aika usein) sitä vaan tuntee olevansa turvassa naamion takana.
Puhutteleva runosi heräämisestä, mutta oivallus siitä että peilistä katsovat vieraat silmät on hyvä avain itsetutkiskelulle ja ehkä kipeänäkin avautuvalle matkalle omaan minuuteensa ja sisinpänsä syövereihin jotka ovat aarteemme ja tekevät meistä meidät. Hieno runosi jossa ollaan oivalluksen lähteillä ja matkan alussa kohti aarettaan.