Anteeksianto

Turhaan syvää hautaa sulle kaivaisin
Vain sen verran kun on tarpeen
    riutunutta kehoani vaivaisin
Kunhan enää en
    kanssa toisten rakkautta kohden kulkevien
pitkään nenääsi kompastuisi
    ja jälleen polvilleni luhistuisi.

Ei mikään määrä multaa
kaikkia muistoja kuitenkaan kultaa
Eikä niin tule ollakaan
jos on pyrkimys jalometalleita suurempaan
Ja hautapaikkasi kun nyt tiedän
    sen tarpeen tullen kierrän
    sekä olemassaolon siedän
Sen arvonkin jo myönnän.

Olen rehellinen nainen
kun en valehtele
    totuuksia vääristä ja muuntele
Auliskin, hyvää tekevä ja jalo
kun ei aja minua kateus
    itsekkyys ja kohtuuttomuuden palo
Olen suunnattoman lämmin
    huomaavainen, kovin lempeä
Aina kun katseeni ei ole jäinen
    ja sydämeni silkkaa kiveä.

Mikä on tämä peili josta itseäni katselen
    joka heijastaa alati muuttuvan kuvajaisen
Niin äärimmäisen
    että menettää tajun todellisuuden.

Voiko historiaankaan luottaa
Siellä näin kauneuden
    lämmön sekä rakkauden
    loputtoman hyväntahtoisuuden
Mieleni kai vain valemuistojansa tuottaa.

Tunnen rinnassani painon
ympärilläni vainon
sisimmässäni häivähdyksen raivon
joka herättää uinuvan toivon.

Mutta peiliä toista enää löydä en
vaikka epätoivoisesti hapuilen
Olenko täysin menettänyt totuuden?

Kaivan sulle vain matalimman haudan
jätän sinne myös kaiken kaunan
Vain omat synnit mukanani kannan
Ehkä joskus nekin
    itselleni anteeksi annan.