Pojan koulun pihamaa keväinen kumia oli
narua hypätessä siniset silmänsä pilviin vei
vauhtiin uuteen - ja aina alas - toi
oppi: välitunti tuntia koskaan kestänyt ei
tyttöjen heleän naurun päätti kello, joka soi
tiedon ääressä vajaan tunnin pesti
vakuuttunut oli poika, vuoden se kesti
Kotia kohti on sieltä hän jo kävellyt
sitä kuka siellä asuu, ei tiedä nyt
vartin välitunnista vuosikymmeniä
maa suoksi vaihtui, mutta koulussa
vieläkin, pilvet kaukana ja lähellä
yhtä varmasti kuin ovat poissa
vielä kaikuu nauru tyttöjen korvissa
Pojan naruihin tervaisella maalla kaatava
vaimentava, loitontava, upottava
elämän pihamaa – loppuun asti kiinni, ties
oppi, vuosien mittaan oppitunneillaan mies
silti syksyn sadepilvet silminään
miettii kuinka pitkä on kaiku ja se tie;
aikaa jolloin soi kello, se joka naurun vie
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
