Miimu

Välillä sitä tajuaa kaikenlaista kun ei edes ajattele mitään tärkeää. Kuten sen että asettaa ihmisille aivan uskomattoman suuret odotukset ja pettyy kun kukaan ei täytä niitä. Ikinä.
Mutta ei sitä osaa muuttua tarpeeksi kuitenkaan että sulla ois hyvä olla.
Ihmiset kävelee sun ympärillä kuin tulisilla hiilillä ja pelkää kertoa totuutta tai vastaavasti sä sanot tai teet asioita joita et tarkoita. Annat mielipiteitä joita kukaan ei tarvitse. Tuomiset.

Ja jonain unettomana yönä sä mietit ootko tehny elämäs suurimman virheen vai parhaimman. Etkä keksi vastausta, vaikka punnitset plussia ja miinuksia.
Vihaat ihmisiä joita kaikki palvoo ja jotka saa kaiken helposti. Sellasia joilla on ihailijoita useampia ja jotka jokainen äiti haluaa miniäkseen tai vävykseen. Sä et oo sellanen. Sä oot kaikkien kaveri, sä kuuntelet ja autat milloin tahansa mutta sisimmässäs vähän kuitenkin tuomitset ja ne tietää sen, susta näkee selvästi.

Pelko ohjaa sun elämää.
Sä pelkäät omia valintojasi sekä muidenkin.
Mietit pääsi puhki öisin, valvoen etkä saa selkeyttä mitä haluat nyt ja tulevaisuudelta.
Sä pelkäät todellista läheisyyttä ja turvallisuutta.
Haet lähelles ihmisiä jotka ei tarjoa mitään turvallisuutta.
Pelkäät rakastaa.
Mutta silti toivot että joku tuntis sut kokonaan ja rakastais sua sellaisenaan. Ymmärtäis sua.

Sä näet ihmisten läpi ja tunnet vaikket tuntiskaan.
Pysähdyt ja hengähdät.
Pelkäät ja kadut.
Itket.

Ja rakastat vääriä ihmisiä.

Kuulostaako tutulta?
Tätä mun elämä on.
Ristiriitaisuutta.
Pelkoa.
Vääränlaista rakkautta.
Unettomia öitä.