kunpa elämä.

Mä viime aikoina eläny ku unessa.
Herään, syön,käyn suihkussa, laitan tukan ja meikkaan.
Puen jotain päälle joka ei ees näytä/tunnu hyvältä.
Meen töihin ja hymyilen kaiket päivät asiakkaille ja työkavereille,miettien tätäkö mun elämä nyt sitten on?
Tässäkö tää kaikki on?
Mulla on mies ja mä oikeesti rakastan sitä.
Mutta silti mua kylvää kysymys että ihanko totta, tätäkö mun elämä on. Turhaa?
Mä aina ajattelin ét mä saan sellasen rakkauden joka on niinkuin romanttisissa elokuvissa, jalat alta vievää.
Mulla on rakkaus, mutta ei se vie mun jalkoja alta koska en anna sen viedä.
Mä oon aina pitäny mun miehen parasta ystävää vähän niinkuin enemmän sille oikeana ihmisenä
Ja monesti oon siitä tainnut jopa sanoakin, miettien että mitä mä sit teen kun ne joskus vuosien jälkeen ymmärtää että ne kuuluu toiselleen.Sen takia mä en oikein koskaan oo antanut itelleni lupaa rakastua niin voimaakkaasti että mun maailma muuttuis.

Mitä oikeasta tehä elämällään kun ymmärtää että elämä ei ole kuin olis halunnut? Mitä tehdä kun näet sun elämän kuplan sisällä ja toivot että joku tulis ja rakastais sua oikeesti ja muuttais sun elämän? Kyllä mä uskon että mies rakastaa mua mutta ei ehkä koskaan niin paljon kun sitä ystäväänsä.Miten siihen voisi oikein suhtautua?
Joinain päivinä musta tuntuu etten saa henkeä missään, kotona, työpaikalla.

Joskus toivon että voisin juosta mun omia ajatuksia karkuun ja nähdä että joskus joku kaipais mua.
Että joku tajuais että seon oikea mulle ja rakastais mua kaikista ongelmista huolimatta.
Kunpa elämä menis niin.