Viime päivien aikana ole kuullut asioita, joita en olis koskaan uskonu kuulevani.
Kuulin vihaa,katkeruutta ja ns. ystävyyttä.
Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?
Kaiken mihin sitä joskus tuli uskottua, romahtaa usein hetkessä. Mutta aina mä oon keränny itseni sirpaleista jälleen ehjäksi. Milloin oikeasti jo riittää?
Koska sitä voi sanoa itselleen, älä anna anteeksi enää, luovuta jo, älä anna niiden ihmisten särkeä sua,ole kovempi.
Koska vuosia ja vuosia menee, ja mä aina oon raiteilla matkalla eteenpäin, samojen ihmisten kanssa, joille on annettu tuhansia kertoja anteeksi ja varmaan tuhansia kertoja vielä jäljellä.
Joku joskus taisi mulle sanoa, että ihmisille tulee antaa aina anteeksi, tai susta tulee katkera.
Mä annan aina anteeksi ja mä oon silti katkera,
koska usein ihminen ei ole pahoillaan, vaan sivuuttaa koko asian.
Niin iso osa mulla on niiden elämässä?
Senkö arvoinen mä olen?
Sanoin eilen ystävälle, että mä en enää ylläty mistään, enkä osaa olla enää edes vihanen. Ketä se hyödyttäisi?
Ei mua ainekaan, millään tavalla.
Kysymys kuuluukin, milloin sitä voi antaa itsensä luovuttaa rakkaiden ihmisten suhtee,
ja milloin on oikeus lopettaa anteeksiantaminen ja sanoa, että mä ansaitsen enemmän.
Milloin?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Niin justiinsa, milloin oikeasti riittää? Ihan samaa rataa mennään välillä mun lähipiirissä, mut silti...ei siinä auta muuta kuin rauhoittua. Nää ihmiset jotka mulle kipua on tuottanu on lähdösdä pois...ja nyt kun tietää että ne lähtevät niin jää kaipaamaan kuitenkin hyviä hetkiä.
Sitä vaan pitää olla antelias itselleen ja muille. Anteeksi antojen suhteenkin.
Mutta teksti on kaunista, just sopivasti katkeraa ja kysyvää. Hyvin puettu.