Oon aina miettiny kuinka helposti saa ihmiset uskomaan itseesä. Kuinka helposti sanoo sanat "En kerro kellee" tai " Mä lupaan" Mitä sä lupaat, pettää lupaukses?
Mulle on aina sanottu että on ihana ku uskon ihmisiin, siis siihen että ne on parempia kun oikeasti on.
Useasti petyn. Ja silti uskon aina uudelleen.
Ihanku sais pieniä puukoniskuja tunnin välein.
Ja mitä varten? Et ihmiset saa sut taas uudestaan uskomaan itseensä jotta voisivat käyttää sitä hyväksi?
Onko se sen arvoista?
Sokeasti luotetaan parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa vaikka nähdään mitä muut tekee meijän ympärillä, pettää, jauhaa paskaa ja kostaa.
Ja pitäiskö meillä on jotenkin parempi maailma, edistyneempi?
Joo, ja mä tiedän, aina sanotaan vaikka rakkaudessakin sattuu, ethän sä lakkaa rakastamasta.
Mut miksei vois lakata luottamasta?
Mikään ei kumminkaan ikinä, siis ikinä muutu.
Aina joku puukottaa selkään ja pettää sun luottamuksen.
Mä oon aina kaikille jaksanu sanoo, että kyllä se siitä, ihanku vakuuttaisin itellenikin että "kyl tää tästä".
Kyllä ne ihmiset välittää musta, kyllä ne rakastaa mua.
Mutta jos mua rakastaa, aika outo tapa näyttää se.
Mietin välillä parisuhteessanikin kun pettyy toisen käyttäytymiseen, että miksi,miksi mä uskoin sen sanoihin taas. Mut sitä mä aina teen. Ehkä vika on mussa.
Ehkä ihmisen DNA:ssa on se että pitää rakastamilleen ihmisille valehdella.
Ehkä me kaikki ollaan sokeita, ja luotetaan turhaan.
Tai sitte meillä ei oo muutakaan kun luottamus ja sen menetys.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
