Missä vaiheessa kadunkulmat muuttuivat minulle muistoiksi? Milloin yö ja tietynlainen viima alkoivat saada minua kyyneliin?
Kun nukahtaminen painajaistui heräämiseksi yksinäisyyteen, ja hiljaisuus muistutti menneistä ajatuksista
Se leikkipuisto,
siellä kuulen yhä lausuttuja sanoja, naurua.
Ne hetket, kun silmiini piirtyi sydänpalavat iirikset
Silloin,
lopetin kulkemasta eteen, lamaannuin ja lakastuin
Menneisyys.
Sinua toistan lehdettömässä kehossani ja olen muistojeni vanki,
Déjà vu-juoppo,
elämänpysäkin penkillä
Selite:
Arms and Sleepers, Leon
http://www.youtube.com/watch?v=wq2iZKVkwSM&feature=autoplay&list=FLwTIdxyNF8NaSCwHhWCs5Rg&lf=mh_lolz&playnext=3
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hyvin kuvaavaa ja kaipaavaa tekstiä. tämä puree minussa asuvaan melankoliaan erittäin terävästi ja viiltäen. hienoa.
Voi, miten koskettavaa. Iskee kovasti omaan sieluun, omiin muistoihin, joihin jää kiinni, pysäkille, jonka ohi ei enää kulje bussia. Erinomaisen taitavaa runoutta.
Säväyttävän taitavaa, vahvaa ja painavaa kerrontaa
Voi tätä tekstiäsi,
minä en taida saada palautetta aikaan...
Mutta sen sanon, että tämä runo menee ihoni alle. Ja ihailen syvästi taitoasi kirjoittaa,
siksi laitankin tämän suosikeihin.
Runon nimikin täydellinen!
Vahvaa kuvausta elämän nurkassa elämisestä,hyvä,pidän.
omaperäistä kerrontaa
pidin
Déjà vu-juoppo janoaa kokea uudelleen mielen huippuhetkiksi muokkaamat tapahtumat. Massiivinen runo.