Metsässä kohotti
katseen
taivasta kohti
odotti että
olisi nähnyt
mutta ei
nähnyt kuin
vilauksen pilven
raosta
verenpunaisesta kuusta
ne hiljaiset
korvia raastavat
äänet
sai kylmät väreet
selkää raapimaan
nostaen iholle
hien
ne hiljaiset
korvia raastavat
äänet
ei ollut
ihmisen eikä
eläimen
ei sellaisen
joka on
elossa
alkoi ripeästi
laitamaan
jalkaa toisen
eteen
ja otti suunna
katuvaloja kohti
tielle saavuttuaan
ei enää
ääniä kuullut
henkeä haukkoen
käveli
kotia kohti
pyyhkien hikeä
otsalta
©Jukka-Pekka Huttunen
katseen
taivasta kohti
odotti että
olisi nähnyt
mutta ei
nähnyt kuin
vilauksen pilven
raosta
verenpunaisesta kuusta
ne hiljaiset
korvia raastavat
äänet
sai kylmät väreet
selkää raapimaan
nostaen iholle
hien
ne hiljaiset
korvia raastavat
äänet
ei ollut
ihmisen eikä
eläimen
ei sellaisen
joka on
elossa
alkoi ripeästi
laitamaan
jalkaa toisen
eteen
ja otti suunna
katuvaloja kohti
tielle saavuttuaan
ei enää
ääniä kuullut
henkeä haukkoen
käveli
kotia kohti
pyyhkien hikeä
otsalta
©Jukka-Pekka Huttunen
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Pala kauhuelokuvan tunnelmaa...se tästä tuli ensimmäisenä mieleen... hyvä runo.
aistin kaiken kauhun ja hien
vahva on runokuvasi herkän ihmisen reaktiosta kuutamoon ja sen aseman merkitykseen planeettojen suhteessa, jännitteisen vaikuttavaa kerrontaa
Sivut