Peikko riensi valon edellä, kauhuissaan, peloissaan, miettiliäänä...Kuka? Onko tuo valon lähettiläs? Valo pisti peikkoa silmiin kuin miekka...
Peikon sydän hakkasi, vihan tunteen tunsi sisimmässään riehuvan, tahtoi jonkun tuon julman valon lähettilään elämän ja valon anastavan, tukahduttavan. Kuuli kauniin äänen, pieni keiju kihersi innoissaan, tunsi peikko rakkauden tulen syttyvän rinnassaan, sillä jopa pimeyden lähettilään on tunnettava rakkautta moista ihanuutta kohtaan...
Benevolae, tuo uskomattoman kaunis keiju ei osannut pelätä mitään, Ikivalo, hänen Jumalansa niin kovin mahtava oli antanut hänelle pelottomuuden lahjan..Keijun silmät ihanat leiskuivat sinistä tulta ja liekkejä, hänen pikkuruiset kätensä olivat samettisen pehmeät, hänen hiuksensa olivat hunajan väriset ja palmikoidut ja ylettyivät hänen lantioonsa asti. Hänen vartalonsa oli ylväs ja jäntevä, otsassaan hänellä oli maaginen riimu tatuoituna iki ajoiksi jumalansa loitsun toimesta, riimu hohkasi rauhaa ja tyyneyttä..
Voi kuinka rujo ja arpinen peikko halusikaan niin kovin paljon päästä Keijun lähelle, noitui mustimman loitsunsa manalan syövereistä, kutsui turvakaartin ikipyöveleistä, kolmetoista soturia nostatti haudoistaain, kaatoi kaameimman loitsunsa voiman päälle näiden, nosti haudasta jättiläisiä jättiläismäisiä, katsoi kuolemanpäiden ohi kaukaisuuteen.
Skarrgarrath, tuo rujo arpinen peikko kääntyi Ikipimeyden puoleen, vaati tältä voimaa ja valtaa yli inhoamansa ikivalon, lasui: "Ikipimeys, sinä mahdeista suurin, anna minulle mitä haluan, annan sieluni pantiksi, tee sillä mitä haluat kunhan annat minulle voiman saada tuo keiju itselleni. Ikipimeys ei vastannut. Se ei kosaan vastannut. Kenellekkään. Sen ei tarvinnut.
Ikirouta tokaisi, peikko silmiänsä hieraisi, melkein sokaistui roudan hohteesta.. "annan sinulle Valon Surman, jos takaat minulle murhan julman, sielun kauneimman, tuon rakkaasi sielun, tuo se minulle niin sinua autan" Peikko kiimassaan suostui, Ikirouta mustan julman taijan taikoi, peikolle Valon Surman antoi. Ylpeästi juro peikko miekkaa kantoi...mielessään musta pahuus..pahuus ikuinen...
Taivaassa juhlittiin, enkelit karkeloivat, antoivat Benevolaelle 17 vuotias lahjaksi Ikivalosta taotun riimumiekan, Valontuojan..Valon Jumala, katsoi kovin mietteliäänä, lempilapsensa perään.
Julmasta kylmästä ja hyisestä pimeydestä nousi ikivanha nimetön peto, pimeyden syövereistä se oli tullut tuomaan tuhon sanoman päälle maan. Kääntyi ja sylkäisi suustaan mustimman hurmeen loitsun, katosi näkyvistä, kukaan ei muistanut sen nimeä, peto oli niin vanha että oli unohtanut nimensä...musta tuuli pyöritteli mukanaan pedon taijan, pimeyden ikivanhan kirousloitsun...
Tuuli hiuksissaan Benevolae kihersi sievästi lauloi, kauneimman loitsunsa taikoi, kepeästi tanssahteli yli taivaan nummien, katsoi silmillään sinisillä ohi horisontissa piilevien pilvien tummien...
Rakkaus ja rauha solmivat sopimuksen..
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi