Kuuluu hiljaiset aavehuudot
ikimetsän syvyyksistä.
Siellä asuu vanha naavaukko
tuo pienen kaarnatalon vartija.
Hän oli tumman metsän valtias,
jolle hymyili maan ötökät ja lierot.
Oli hänellä kerran morsian
kuusen juurella kasvava kaunis kielo.
Mutta sitten saapui paha myrskytuuli
ja iski tulta taivaan salamat,
niin kirkkaat ja polttavan kalvakkaat.
Ne polttivat puut juureen saakka
sekä sammalvuoteella nukkuneen
pienen kielon.
On nyt suruhuntu metsän päälle
vierii siellä kyynel valtoimenaan.
Ikuinen on kaipuu itkevän sydämen
iäksi nyt särkyneen.
Syntyi siitä joki pieni
missä virtaa kyynelvieri
ja sielu kauneimman rakkauden.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Surullinen on tämä tarina, ja hyvin surullinen loppu. Hieno runo!
Voi mikä pelko; että toinen lakkaa rakastamasta. Onneksi pelot tulevat ja menevät ja rakkaus puhaltuu täyteen aina uudelleen ja uudelleen. Hyvä runo!
Niin pohjattoman surullinen tarina
ja kuitenkin kaunis
vaikka saakin itkemään...
Metsässä salaisuus surullinen...sydämessä kaipuu ikuinen...suruhuntu peittää sielun särkyneen ja nukkuu kielonkukka ikuista untaan...kauniin koskettava!
Suloinen tuo kielo pieni
ja koskettava joen kyynelvieri.
Olipa suruisa rakkaustarina ja kohtalo! Onneksi viimeinen säkeistö luo lohdutusta. Kaunis, haikea satu. Pidin myös sen kerronnallisuudesta :)
Tästä surullisesta tarinasta tykkäsin tosi paljon. Todella kauniisti ja taidokkaasti kirjoitettu!
Sanoinkuvaamattoman kaunista, mutta myös niin surullista. Hieman satumaista. Lisään suosikkeihini.
..kyynel...kristallin kirkas..
Sivut