TERVASKANTO

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
909
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 31.1.2025 16:08

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 











En nuorempana osannut aavistaa sitä, vaikka selviä merkkejä siitä jo oli. Laitoin syrjään sellaisen asian, että joskus vielä tulen kompuroimaan.

Lähdin uteliaaisuuttaani tuntemattomalle polulle. Kuljin mutkittelevaa polkua kauniitten runkojen välissä, kun eteeni avautui hakkuuaukea ja aukean keskellä metsäsaareke. Näin sen kaukaa hakkuuaukion reunalle pysähtyessäni. Halusin päästä sinne, vaikka maasto ei näyttänyt kovin kulkukelpoiselta. Niin pieni kaistale metsää siellä suuren aukean keskellä. Lähdin kulkemaan sitä kohti silmät tiukasti kiinni saarekkeessa. Saari se oli vedettömässä maisemassa kuin pakolaisleiri autiomaassa. Sitten varomattomuuttani kompuroin, kaaduin rähmälleni. Niin lähellä maata en monesti aiemmin ollut joutunut. Sinnehän sitä minut vielä joskus pistetään, maahan. Mutta vaikka maasta minä olin tullut, en vielä maaksi olisi halunnut. Ponnistauduin kontalleni, puhdistin mullat suupielistäni ja vilkaisin taakseni. Helvetin kanto, sanoin itsekseni, mutta kun tarkemmin tarkastelin sitä, ilahduin siitä, että näiden tuoreitten kantojen joukosta löytyi yksi lahokanto, mutta vielä niin voimissaan, että jaksoi minutkin kaataa. - Oikea tervaskanto se!


Istahdin kannolle. Tuntui oikein mukavalta istua sen vanhuksen sylissä. Vaikka meillä oli ehkä paljon ikäeroa, tuntui että ymmärsimme toisiamme. Juttelin kannolle niitä näitä, aivan joutavia. En halunnut nousta siitä, vaan toivoin että saisimme viettää aikaa pidempään. Tuntui, että kanto kertoili minulle ajoista, jolloin siellä olli vielä salskea metsä. Kaikenlaisia puita oli ympärillä, sekalaista metsän väkeä täällä joka puolella.


Alkoi hämärtää. Aukealla oli vielä valoisaa, mutta metsään hiipi jo pimeys. Metsäsaareke jäi saavuttamatta, mutta ehkä joskus uudemmalla kerralla pääsisin sinne asti. Tähän kannolle haluan päästä joskus uudelleen, sen silloin päätin mielessäni.
 
oletus
Vapaa tägi: 
Kategoria: 
 

Kommentit

Koskettavan kaunis kertomus luonnosta, joka voisi hyvin olla tottakin.
Hieno kertomus jälleen Sinulta herättää mielikuvia. Itse nuorena huomasin kuinka uidessa onkin räpylöistä hyötyä mikäli ne vaan pysyvät jaloissa, omissa tepsuttimissa ei ollut vielä riittävästi mittavuutta uutta ennätystä edistämään. Mäki suksiin kaiketi mäkimonot parahimmin sopivat sipsuttimet. Tutkimus matkailijoille voinee suositella menomonoja. Taidanpa kokeilla vieläkö saisin kotimaiset tylppäkärkiset kiskottua kinttuihini vai onko suosiolla vaan tallailtava talveen koillismaalaisilla roikovarsisilla. Nykyäänhän kannokkoja voi tosin tarkkailla teiden varsien röykkiöistä. Olisiko puunaulan tarvetta enää...

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot