En nuorempana osannut aavistaa sitä, vaikka selviä merkkejä siitä jo oli. Laitoin syrjään sellaisen asian, että joskus vielä tulen kompuroimaan.
Lähdin uteliaaisuuttaani tuntemattomalle polulle. Kuljin mutkittelevaa polkua kauniitten runkojen välissä, kun eteeni avautui hakkuuaukea ja aukean keskellä metsäsaareke. Näin sen kaukaa hakkuuaukion reunalle pysähtyessäni. Halusin päästä sinne, vaikka maasto ei näyttänyt kovin kulkukelpoiselta. Niin pieni kaistale metsää siellä suuren aukean keskellä. Lähdin kulkemaan sitä kohti silmät tiukasti kiinni saarekkeessa. Saari se oli vedettömässä maisemassa kuin pakolaisleiri autiomaassa. Sitten varomattomuuttani kompuroin, kaaduin rähmälleni. Niin lähellä maata en monesti aiemmin ollut joutunut. Sinnehän sitä minut vielä joskus pistetään, maahan. Mutta vaikka maasta minä olin tullut, en vielä maaksi olisi halunnut. Ponnistauduin kontalleni, puhdistin mullat suupielistäni ja vilkaisin taakseni. Helvetin kanto, sanoin itsekseni, mutta kun tarkemmin tarkastelin sitä, ilahduin siitä, että näiden tuoreitten kantojen joukosta löytyi yksi lahokanto, mutta vielä niin voimissaan, että jaksoi minutkin kaataa. - Oikea tervaskanto se!
Istahdin kannolle. Tuntui oikein mukavalta istua sen vanhuksen sylissä. Vaikka meillä oli ehkä paljon ikäeroa, tuntui että ymmärsimme toisiamme. Juttelin kannolle niitä näitä, aivan joutavia. En halunnut nousta siitä, vaan toivoin että saisimme viettää aikaa pidempään. Tuntui, että kanto kertoili minulle ajoista, jolloin siellä olli vielä salskea metsä. Kaikenlaisia puita oli ympärillä, sekalaista metsän väkeä täällä joka puolella.
Alkoi hämärtää. Aukealla oli vielä valoisaa, mutta metsään hiipi jo pimeys. Metsäsaareke jäi saavuttamatta, mutta ehkä joskus uudemmalla kerralla pääsisin sinne asti. Tähän kannolle haluan päästä joskus uudelleen, sen silloin päätin mielessäni.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut