YKSINÄISYYDEN KAIPUU

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
923
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 16.4.2025 19:58

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 

 

Minä vaellan salolle, niin suuren ja syvän keskelle ettei valtatien kohina sinne kanna. Paahtava lämpö väreilee kankaalla. Istun auringon kivellä: tuuli herää, hiljainen havina koivun latvassa, …nukahtaa. Riisun rannekellon, se on pysähtynyt. Lämmin löyhähtää, pihka ja kanervat. Muurahaispesä elää. Männyn latvus tummanvihreää mietiskelyä, haukka liitelee, korkeampi taivas. Pilvenhattara hyvin hitaasti, yksinäisyydessään, hajoaa. Raukaisee.

Varhain aamulla minä soudan pieneen, nimettömään saareen, jossa tiedän aution kalamajan. Vierailuni säikyttää kuikan pesältään. Minä myös pelästyn, eikä sydämeni kiivas jyskytys meinaa tasaantua, ei millään. Etsin suojaa kallionkolosta kun ukonilma näyttää nousevan. Salama iskee lähellä, varautuneet ihokarvat kihelmöivät ja tukka nousee pystyyn. Sade ryntää rajusti yli maan kuin valloittajan sotajoukko. Aallot hakkaavat venettä rantakiviin. Äkkiä tyyntyy. Myrskystä muistona mainingit. Kirkuva lokki lentää auringon ali. Kaukana tummissa pilvissä välähdys. Jymy viipyy, kuuluu etäältä. Sateenkaari vahvistuu. En riisuisi paitaani, jos aurinko olisi harhaa. Kuikka on palannut jo pesälleen. Saan veneen vesille. Minä kahlaan ja vedän köydestä venettä perässäni, varovasti ettei kuikka säiky. Syvemmälle. Syvemmälle, kunnes jalkani eivät enää tapaa pohjaa. Vene ajelehtii, keinuu jälkimainingeissa, etääntyy.
oletus

Kommentit

Eläväistä kerrontaa. Voin aistia luonnon muutokset ja siitä seuraavat tunnetilat. Kertoja ottaa hienosti huomioon kuikan olemassaolon toimissaan. Antaa senkin olla yksin, kaivata yksinäisyyttä. Lopusta minulle jäi mielikuva, että kertoja laski veneensä ajelehtimaan yksin aaltoihin. Yksinäisyyden kaipuu oli niin vahvaa, että hän jäi saarelle. Ehkäpä saaden kuikasta seuraa. 
Upeaa ja kaihoisaa kaipausta, Suomen kesä on tunteikas <3
Minä vaelsin runon mukana. Aistin ja olin, sielua myöten metsässä ja saaressa, niin kuin ihmisen hyvä olla on. Tunteisiin menevää kuvausta :)
hienosti jännite pysyy kerronnassasi
ja saat kuvattua tapahtumat eläväksi
niin että lukijalle syntyy raina katseltavaksi

tavallaan mystinenkin loppu jättää
avoimeksi kysymyksiä joihin ei ehkä
suoria vastauksia haluakaan

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot