KOTIINPALUU

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
923
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 22.4.2025 8:37

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 

 

 
Nostan rantavedestä pääni kokoisen kiven. Se on kevyen tuntuinen veden alla, mutta nosto pinnasta ylös vaatii kaikki voimani. Kannan sen sylissäni horjahdellen ja ähkien rannalle loivan kallion kupeeseen. Silitän pyöreän kiven tummaa kosteaa pintaa. Se tuntuu sileältä kuin iho. Alan vierittää kiveä loivaa kallion syrjää ylöspäin kohti sitä paikkaa, josta kerran työnsin vierimään alas veteen. Sinne se jäi vuosikymmeniksi, kunnes sen löysin uudellen ja muistin mitä kauan sitten tapahtui. Halusin vain silloin nähdä, miten se kolisten vierii kalliota alas ja loiskahtaa veteen. Olin vain utelias ja kaikkea tutkiva pikku-poika.

On keskipäivä. Lämpö on alkanut jo kuivattaa kiven pintaan vaaleampia laikkuja, jotka laajenevat, kun aurinko katsoo kiveä kirkain silmin iloisena jälleentapaamisestaan.

Kas siinä sinä olet, nuoruuden ystäväni.  Olet vielä niin nuorekas, aivan samannäköinen kuin lähdit kiivaasti vierien pois.  Et hyvästejä jättänyt silloin. Muistan sen päivän, kun suruissani menin pilven taakse.  Päiviä satoi sen jälkeen, oli koleaa ja myrskyistä. Oi, kuinka iloinen olen, kun palasit.  Olen odottanut tätä päivää. Tervetuloa kotiin!, se puhelee korkealla sinisellä taivaalla lämpöisellä äänellään.  Tämä on onenpäiväni, se sanoo. 
 
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Monet pikkuseikat voivat tuoda hyvän mielen :-)
Ihana kertomus kivestä, jota upeasti vertaat kuin ihmiseen <3
Kivikolinasta tuli mieleen se kesäinen päivä, kun nyrjähtäneen paaden vierestä aikuiset miehetkin oikein rautakangella kampesivat kivenmurikoita kalliolta veteen ja hauskaa oli, kun vesi pärskyi!
Innoittikohan sinuakin tuo muisto? Aurinkoakin taisi naurattaa silloin!

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot